Rasvatorstai

Tänään Puolassa oli rasvatorstai eli tłusty czwartek. Torstai aloittaa pääsiäiseen kestävän paaston, ja muistuttaa siten hieman laskiaista ja laskiaspullan mussuttamista. Rasvatorstaina syödään munkkeja, puolaksi pącki, ja niitä mainostettiin joka kaupan ja kahvilan ikkunassa, yleensä noin neljäsosaeuron hintaan. Aamulla töissä harjoitteluni ohjaajakin oli tuonut työhuoneeseemme pussillisen noita rasvapalloja, ja pitkin päivää näin ihmisiä syömässä munkkeja kadulla. Kyse on siis perinteestä, johon ihmiset tosissaan osallistuvat.

Tehokkuusrekvisiittaa: sähköposti ja oppikirja

Munkki maistui oikeastaan samalta, mitä suomalaiset hillomunkit. Täällä tosin kuorrutteena on vielä jotain sokerimömmöä. Ja välissä oli kuulemma ruusuhilloa, vaikken onneksi maistanut mitään ruusuaromia. Töissä munkit olivat alakerran kahviosta, mutta jotkut leipomot ovat kuuluisia perinteisistä munkeistaan. Yksi työtoveri kieltäytyi munkeista, sillä hänellä oli äitinsä leipoma munkki mukana. Ilmeisesti oikeaoppisuudesta kilpaillaan ja ollaan monta mieltä tämänkin perinneherkun kohdalla. Munkkeja kuuluisi syödä rasvatorstaina useampi kuin yksi, ja hieman elättelin toivetta päästä kokeilemaan yhtä kehuttua cukierniaa. Iltapäivällä tyydyin kuitenkin vain kuvaamaan jonoa, joka oli ainakin 50 metriä pitkä. 

En ole kuitenkaan aikeissa aloittaa paastoa, joten ehdin kokeilla tuon mestan munkkeja myöhemminkin. 

Oppitunnilla tuli puheeksi puolalaiset juhlat ja erikoispäivät, joista yksi on huomenna. Tuskin kyseessä on mikään liputuspäivä, mutta kuulemma huomenna saa nukkua julkisilla paikoilla ihan luvan kanssa. Olisi kiva tietää päivän tarkoituksesta enemmänkin, sillä vaikka täällä on jo aika keväistä, helmikuu ei noin yleisesti ottaen ole mikään paras vuodenaika julkinukkumiseen. Tietysti jos lupa ulottuu kahviloihin ja ruokakauppoihin niin mikä jottei. 

Puolassa on isän- ja äitienpäivä, mutta niiden lisäksi tammikuussa on perätysten isoäitien ja isoisien päivät. Erilliset päivät voisi tulkita isovanhempien erityiseksi huomioimiseksi, mutta en nyt viitsi lähteä ylitulkitsemaan. Suomalainen tapa juhlia mummoja ja ukkeja äitienpäivän ja isänpäivän yhteydessä voitaisiin myös nähdä isovanhempien laskemisena yhtä tärkeäksi mitä vanhemmat ovat. Miksei se muuten ole isäinpäivä?

Seuraava iso juhla on sitten pääsiäinen. Sitä ennen ehdin syödä monenlaisia kakkuja. Alunperin ajattelin elvistellä jo nautiskelemillani herkuilla tässä postauksessa, mutta joudun nyt väsymyksen takia jättämään kakkukuvat myöhempään. 

  

Kokolattiamatto

Kaksi ja puoli viikkoa meni arkistumiseen ja siihen, että en jaksanutkaan jäädä kaupungille norumaan pidemmän työpäivän jälkeen. Siksi jäi kontakti-impro väliin, mutta kontakti sen sijaan ei. Sain nimittäin vihdoin ostettua jostain paikallisesta Halpa-Hallista pesusankon ja käytin alkuillan kokolattiamattoni raikastusoperaatioon. Muistan joskus puhkuneeni, etten halua enää ikinä kämppään, jossa on muovimatot. Nyt kelpaisi.

Osaako joku kertoa, miksi kokolattiamattoja on aikoinaan ruvettu käyttämään? Tässä minun asuttamassani loossissa on tuo hirvitys varmaan ihan siksi, että täällä ei ole vaihdettu mitään materiaaleja vuosikymmeniin. Mutta miksi edelleen hotelleissa ja muissa majapaikoissa on lattialla pehmeää kangasta, joka imee jätöksiä ihmisistä, jotka asumisen väliaikaisuuden takia ovat entistäkin välinpitämättömämpiä? Ja miksi Suomessa ei juuri ole kokolattimattoja, mutta muualla Euroopassa niitä näkee myös vuokra- ja omistusasunnoissa? Matto voi varmaan lämmittää, mutta minusta eristeet kuuluu panna lattian alle.  Matto on varmaan puuta halvempi materiaali ja ennen muovivillitystä hinta voisi selittää suosiota. Vaan kyllä meidän Prahan kämpän makuuhuoneessa oli peitetty parketti kokolattimatolla ainakin narinasta päätellen. Muissa huoneissa oli ihan kiva puulattia. 

Kokolattimaton voi epäilyistäni huolimatta puhdistaa. Sen voi itse asiassa pestä. Operaatio alkaa maton imuroinnilla. Asuntolan respasta sain lainaan imurin, jonka ääni varmaan karkotti kulkukoirat kilometrin säteellä. Maton puhdistusaine sekoitetaan veteen ja sen jälkeen matto hinkataan sudilla. Koska sekä suti että matto ovat varsin kitkaista materiaalia, homma piti suorittaa mahdollisimman lähellä lattiaa. Suti takertui mattoon sopivan verran, ei niin, että se jäisi liikkeessä jälkeen, ja pesuaine vaahtosi hiukan. Alkuimuroinnista huolimatta lähes jokaisen puhdistuspyöräytyksen jälkeen sudista piti irrottaa musta karvanöyhtä, joka kylläkin kiertyi tyydyttäväksi pieneksi palleroksi. 

Kun lattia oli kontattu läpi, jäin odottamaan maton kuivumista. Jos tulkitsin pesuainepurkin kuvallisia ohjeita oikein (en jaksanut kääntää tekstiä), matto olisi pitänyt imuroida vielä uudestaan kuivumisen jälkeen. Syy on siinä, että hierominen irrottaa likaa ja nostaa kaikenlaista murusta maton pintaan, mutta koska minun piti mennä levittämään pyykit alakertaan, päätin palauttaa imurin samalla reissulla ja jättää jälki-imuroinnin tekemättä. Siis imurointi, konttausjynssäys ja taas imurointi! En suostu. 

Pesu oli kuitenkin ilmeisen tehokas, koska nyt täällä tuoksuu ihan raikkaalta. Kylpyhuoneessa tosin haisee edelleen, vaikka pesin sitäkin niin, että kaakelit ropisivat. Kuusi kaakelia oikeasti irtosi edellisen siivouksen yhteydessä suihkun seinästä pelkästä kosketuksesta. Vessan haju taitaa kuitenkin tulla - kas vain - vessanpöntöstä. Se on sinänsä yllättävää, koska yleensä kylppäreissä haju tulee viemärikaivosta. Epäilen että kylpyammeen alla voisi olla kaivo, mutten uskalla katsoa ammeen alle taskulampulla.

Nyt kuulostaa siltä, että asumukseni olisi hirveä läävä. No niin tämä onkin, mutta ei se viihtymistäni haittaa! Minusta on kivaa asua pitkästä aikaa yksin. Tilaa on vähän mutta tarpeeksi. Keittiössä on vain pari astiaa eikä tietenkään kuivaustelinettä, joten tiskaan kaiken aina samantien. Siksi pääsen myös pesemään lavuaaria ja hellaa vähän väliä (kimppakämpissä pitää usein käydä moraalinen taistelu siitä, siivoaako toisten tiskit, jotta pääsee puunaamaan). Saan siis olla kämppäni kanssa juuri niin neuroottinen, kuin kulloinkin tuntuu hyvältä. Se on luksusta!

Mukavuuden ja epämukavuuden taistelu

Kaikki julkiset tilat, kuten kahvilat ja vaatekaupat, vaativat kokemuksen itsestään, ennen kuin niihin on luontevaa mennä. Minua jännittää laskeutua katutasolta joitain portaita, joista ei ihan tiedä, millaiseen paikkaan ne vievät. Muut asiakkaat tuijottavat aina arvioiden uusia tulokkaita ja henkilökunta on joko korostetun välinpitämätöntä tai käy aivan liian päällekäyväksi. Täällä tosin kielitaidottomat myyjät jättävät kaupassa rauhaan, kun kuulevat, etten puhu puolaa. 

Minä en mitenkään liioittele jännittämistä, se voi olla aika voimakastakin. Käyn täällä uusissa paikoissa usein yksin eikä epämukavuuden tunnetta koskaan tulekaan toisen ihmisen kanssa. Usein kävelen kahvilan ohi pari kertaa, tiirailen asiakaskuntaa ja yritän arvioida vallitsevaa tunnelmaa. Jännityksestä huolimatta olen aina mennyt uuteen paikkaan syömään tai kahville, kun vain on ollut aikaa vaellella ja etsiä. Tiloihin syntyy melko nopeasti kotoisa suhde, yleensä jo yhdestä asioimiskerrasta, jonka jälkeen niihin on helppo mennä ja niihin tuntee kuuluvansa. Sisustukseksi muuttuneet asiakkaat ovat juuri niitä, jotka skannaavat uudet tulokkaat epäilevällä silmällä. 

Asiakaspalvelutiloihin liittyy jännitys siitä, ettei tunne uuden paikan käytänteitä. Täällä on yllättävän yleistä (verrattuna esimerkiksi Tsekkiin), että pitää tilata tiskiltä. Olen käynyt lounaalla sellaisessa salaattiketjupaikassa, jossa pitää tehdä Subway-henkisesti valintoja salaatin sisällön suhteen, mutta kun kerran suoriuduin linjaston läpi kunnialla, ketjusta tuli kaveri. Joissain paikoissa taas hämmentää se, että tilataan tiskiltä, mutta maksetaan vasta ruokailun jälkeen. Tosin näin kävi vain yhdessä paikassa, ja tarjoilija saattoi ottaa tilaukseni tiskiltä vain, koska se oli ehkä kielimuurin takia hänelle helpompaa. Totta kai voi ja pitää kysyä, missä on vessa ja onko teillä wifi ja kuuluuko kahvi lounaaseen. Mutta uudessa paikassa näiden asioiden selvittämiseen menee aina hieman energiaa. Niissä pitää terästää mielensä asioihin, jotka sujuvat rutiinilla tutuissa ympäristöissä. 

Eilen uskaltauduin melko spontaanisti elokuviin. Satuin olemaan keskustassa yksin taas sen Kulttuurin ja tieteen palatsin liepeillä. Yhden sisäänkäynnin yläpuolella lukee "Kinoteka", ja massiiviset ovet antavat odottaa vähintään oopperaa tai maan vanhinta oikeuslaitosta. Sisällä odotti pyöreä aula, jossa oli neljä lipunmyyntipistettä. Valotaulussa luki sinä iltana pyörivien elokuvien nimet. Valitsin alkamisajankohdan perusteella elokuvan Nebraska, josta minulla ei ollut etukäteen tietoa. Katsoin nopsaan netistä vain, että se englanniksi, kestää kohtuullisen ajan, ja on saanut yli seitsemän tähteä IMDBssä. Tiskillä varmistin vielä, että kuvaa ei ole dubattu.  Teatterin käytänteet erosivat suomalaisesta siinä, että lippu tarkastettiin jo sellaisella ovella, josta pääsi kaikkiin saleihin johtavaan aulaan. Aulassa myytiin tutusti popcornia ja limpparia, mutta tunnelma poikkesi silti Suomen teattereista ehkä sen rakennuksen vanhuuden takia. Leffa maksoi viikon kalleimpana ajankohtana, lauantai-iltana, kuutisen euroa. 

Nyt kun teatteri on korkattu, sinne on taatusti helpompi mennä. Tiedän missä on vessa ja että karkkia kannattaa ostaa etukäteen jostain muualta. Tiedän, millaiset odottelusohvat aulassa on ja miten kauan kestää kävellä metrolta paikalle. Tila on nyt osa elinpiiriäni. Nebraska oli muuten ihan kelvollinen ja jopa viihdyttävä, mutten pui sitä sen enempää. Olen aina ajatellut, että on tylsää mennä leffaan yksin (tämä oli ensimmäinen kerta minulle), jos siitä ei pääse heti keskustelemaan jonkun kanssa. Olen ollut väärässä. Jos mukana on tuttuja, asioita peilaa aina myös hieman sen toisen katsojan näkökulmasta. Se ei ole välttämättä huono asia, mutta yksin on silti hyvällä tavalla suojattomampi kokemukselle. 

Takanani on ensimmäinen harjoitteluviikkoni, ja olen tutustunut uusiin työtiloihini. Työhuoneen jaan neljän muun opettajan kanssa ja samalla käytävällä on myös kahvihuone. Työhuone on kolmannessa kerroksessa ja opetus yleensä toisessa. Laitoksen ykköskerroksessa on kirjasto ja kellarissa kahvio sekä paikka, josta pitää aina noutaa luentosalien avaimet. Avaimet palautetaan joko sinne tai suoraan sille opettajalle, joka tulee saliin seuraavaksi. Mikään ovi ei muuten mene sisältä tai ulkoa lukkoon ilman avaimia. 

Työaikaan ei ole aikaa haahuilla etsimään uusia lounaspaikkoja, joten olen pari kertaa ottanut eväät ja pari kertaa käynyt vastapäätä sijaitsevassa yliopiston pääkirjaston kahviossa lounaalla. Siellä piti taas opetella uusi systeemi. Paikassa on erikseen kahvilatiski, johon kuitenkin voi maksaa silloin, jos lounaslinjaston päässä ei ole ketään. Lounasvalikoima on vitriinien takana, ja jokainen lisuke ja pala ja pötkylä on hinnoiteltu erikseen. Jostain syystä tämä tekee minusta pihin, ja olen ottanut esimerkiksi vain yhden täytetyn tortillan, koska porkkanoista pitäisi maksaa lisää. Onneksi ruoat on lajiteltu niin, että kasvisvaihtoehdot ovat oman kylttinsä alla. Aikaa ei siis mene siihen, että yritän selvittää, mitä haluan syödä. Ensimmäinen lounaskertani oli vähän sekava, sillä jouduin kyselemään paljon, mutta henkilökunta ei puhunut englantia. Siitä syntyi sellainen vaivaannuttava tuntu. 

Täällä vaihtelee ruokakaupoissa  se, punnitaanko vihannekset itse, punnitseeko ne joku työntekijä vai punnitaanko ne vasta kassalla. Kärryjen kanssa on erilaisia tapoja. Täällä on myös sellaisia basaari-keskittymiä, jotka ovat kauppahallin ja torimyynnin sekoituksia. Niissäkin on omat asiointikäytänteensä, mutta kun yhden paikan kerran korkkaa, se laajenee omaksi alueeksi. Eilen ostin itselleni jonkin kukan basaarin pienestä kukkakaupasta. Osoitin vuorotellen kasveja ja myyjätärmummo kirjoitti hinnan paperille. 

Toki iso osa uusiin tiloihin liittyvää epävarmuutta johtuu kielitaidottomuudesta, mutta se on toisaalta myös monta kertaa rentouttanut tunnelmaa, koska etenkin vanhemmat myyjänaiset ottavat sellaisen äidillisen asenteen tai nauravat hyväntahtoisesti, kun sählään kolikoiden kanssa. Nuoremmat ja englantia puhuvat työntekijät taas saavat hyvän keskustelunaiheen siitä, että olen muualta. Nämä ystävällisten ihmisten kohtaamiset ovat aina olleet voimaannuttavia. Kielitaidottomuus ei siis kokonaan selitä vieraan tilan pelkoa, ja olen kokenut saman tunteen Suomessakin silloin harvoin, kun siellä astuu ensimmäistä kertaa oman elinpiirinsä ulkopuolella sijaitseviin paikkoihin. Uudet kahvilat ja baarit jäävät harmittavan usein kokeilematta, koska tuttuun paikkaan on helpompi mennä. Tässä tunteessa pillee yksi syy siihen, miksi mäkkärit ja henkkamaukat levittäytyvät maailman joka kolkkaan. Ymmärrän siis myös vähän ihmisiä, jotka eivät halua astua epämukavuusalueensa ulkopuolelle.

Isommissa kaupungeissa helposti kaventaa elinalaansa, kun jämähtää jo tutuiksi tulleille alueille. Kun kaupunki on uusi, kaikki paikat ovat tasapuolisen vieraita. Jokainen tutuksi tullut paikka kuitenkin kasvattaa kuilua uusiin paikkoihin. Olen parissa viikossa onnistunut ystävystymään parin alueen kanssa, ja näihin on huomattavasti helpompi lähteä vaeltamaan ja etsimään kauppoja ja kahviloita. On toki tärkeää luoda turvapaikkoja, joihin voi mennä väsymyksen iskiessä, mutta yritän silti pitää mieleni avoinna uudelle. Uuden paikan jännitykseen liittyy nimittäin myös viehätystä ja pieni onnistumisen tunne, jos juttelee uuden ihmisen kanssa tai saa syödäkseen jotain herkullista. Vielä on siis valloitettavaa.

Tikkaria kantava tyttö ja muita merkkejä

Ei saa haista

En tiedä, millainen sosiaalihuolto Puolassa on. Saatan kiinnittää täällä enemmän huomiota kodittomiin ja päihdeongelmaisiin, koska kiinnitän täällä ylipäätään eri tavalla huomioita asioihin. Kyllähän noita perjantain venyttelijöitä on Suomessakin, mutta eilen matkalla capoeira-treeneihin törmäsin kyllä todella huonossa kunnossa oleviin ihmisiin. Ratikassa toikkaroi mies, jolla ei ollut kenkiä, ja jalat näyttivät siltä, että kengät olivat kadonneet jo muutama päivä sitten. Treenipaikan rapuissa taas vastaan pelmahti sellainen haju, että pidätin hengitystä kolmanteen kerrokseen asti. Rapuissa seurasin alati laajenevaa nestevanaa, joka johti käytävällä makaavaan verkkarimyttyyn. Kuorsauksesta päätellen akuuttia hätää ei ollut, ja treenikaverini soitti henkilöstä jollekin viranomaiselle. Kaverini sanoi, ettei viitsi häiritä heppua poliisilla, mutta että kaupungilla on jonkinlainen kodittomista huolehtiva taho. 

Puolalaiset kuulemma lihovat vauhdilla, kun ihmisillä on enemmän rahaa ja länsimaisten ruokaketjujen tarjonta houkuttelee. Minusta kuitenkin tuntuu, että täällä on myös paljon ihmisiä, jotka ovat laihoja siksi, että ovat köyhiä eikä ruokaan ole varaa. Olen kiinnittänyt huomiota etenkin vanhuksiin, jotka ovat todella heiveröisen näköisiä. Keskustassa on myös jonkin verran kerjäläisiä, muttei sen enempää, mitä isoissa kaupungeissa yleensä. Yksi mies soittaa Centrum-aseman edessä rikkinäistä puutuolia hakkaamalla sitä selkänojasta revityillä kapuloilla. Oho, nyt rinnastuivat katumuusikot ja kerjäläiset toisiinsa. Tämä tuolimies on jossain siinä rajalla, jota en ala tässä piirtää.

(Jos teen havainnoistani erikoisia johtopäätöksiä, kuulen mielelläni muita näkökulmia ja puolustelen omiani lisää.) 

Eilisillan vietin todella kivoissa kemuissa, joissa tarjoiltiin herkullisia viinejä ja tapaksia. Vaikka Puola ei ole mikään viinimaa, täältä saa kelvollisia viinejä, jos tietää mistä hakea. Viihdyin koko illan erinomaisesti, kun hmiset olivat taas niin vieraanvaraisia tuikituntemattomalle (en ollut tavannut ketään aiemmin, mutta he olivat suomalaisen kaverini kavereita). Vieraanvaraisuus tarkoitti esimerkiksi sitä, että minusta oltiin kiinnostuneita ja niin ruoat ja juomat kuin jututkin jaettiin kaikkien kesken. Jos keskustelu lipsahti puolaksi, joku aina käänsi vitsit ja keskustelunaiheet. Nuo asiat eivät aina toteudu Suomessa edes tuttujen ihmisten kanssa. Kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa burleski-esityksessä, jonka jälkeen jatkoimme jo aiemmin mainitsemaani Kulttuurin ja tieteen palatsiin. Siis siihen, jonka Stalin rakennutti lahjana Puolan kansalle. Rakennuksen alakerrassa on näet muutama aika viihtyisä yökerho ja tanssilattia. 

Illalla kiinnitin pari kertaa huomioni siihen, että ihmiset painottivat aika paljon sitä, jos joku haisi pahalta. Hajuttomuus siis tuntui olevan erityisen tärkeää. Pari tyyppiä esimerkiksi siiryi tanssilattialla sen takia toiseen paikkaan, että lähelle tuli, ainakin hieman, hieltä haiseva tanssija. Kuulin myös, että joskus pitää jäädä ratikasta pois, koska kanssamatkustaja haisee pahalta. Kommentit eivät olleet missään nimessä ylimielisiä tai minusta vaivaannuttavia, vaan ajattelisin niiden kuvastavan sitä, että täällä jotkut ihmiset ja myös paikat haisevat oikeasti karsealta. Ja että eri sosiaaliluokkia tosiaan erottaa haju. Suomessakin haistaan, mutta ehkä vasta sitten, kun menee jo todella huonosti. 

Klubin aula oli kyllä koreampi mitä Jyväskylän Friikkilässä 

Tanssilattialla näytti samalta mitä Suomessakin 

Tänään muutin kerrosta alemmas huoneeseen, jossa tulen asumaan loppuaikani Varsovassa. Omassa uudessa huoneessani ja koko tässä asuntolassa haisee vähän omituiselta. Huoneissa on kokolattiamatot, joihin on pinttynyt muun muassa rööki vuosikymmien ajalta. Enää Puolassa ei muuten saa tupakoida juuri missään sisätiloissa, ei edes baareissa. Laki on astunut voimaan kolmisen vuotta sitten. Jätteiden kierrätys toimii täällä niin, että kaikenlainen muovi ja metalli menee samaan roskiin, lasi ja paperi omiin laareihinsa ja loppu jäte heitetään tässä asuntolassa  oman kerroksen roskakuiluun. Biojätettä ei siis lajitella erikseen, mutta esimerkiksi kaikki jogurtti- ja margariinipaketit sekä vesipullot menevät muovinkeräykseen. Tai siihen metalli-muovi-laariin, jonka jatkojalostuksesta minulla ei ole tietoa.  

Muovipulloja on tyydyttävää talloa

Hieman ahdistava jätekuilu, kerros seitsemän

Ulkona on kierrätyspiste

Täällä pitäisi olla lasia

Vielä sananen uudesta huoneestani. Tänne astuessa tuntui siltä, että hissi oli aikakone, joka siirsi minut mielikuvieni 70-luvulle. Tämä on ihan kiva ja tilava yksiö, mutta huonekaluja ei ole varmaan vaihdettu talon rakentamisen jälkeen. No ehkä nuo lastulevyvaatekaapit ovat peräisin 80-luvulta. Kahden matalan nojatuolin välissä olevalla sohvapöydällä on edelleen tuhkakuppi, ja voi että mitä retrolamppuja täällä onkaan! Verhoista ja kokolattiamatosta tulee mieleen Englannissa kokemani bed and breakfast -paikka. Täällä tuntuu ihan kodikkaalta, kun sain aseteltua tavarani paikalleen. Aiempien suomen kielen harjoittelijoiden tavarat oli koottu laatikkoon, josta löytyi astioita ja muuta hyödyllistä tavaraa. Ostin myös siivousvälineitä ja kävin läpi ne sellaiset paikat, joita siivoja ei takuulla ole koskaan tarkastanut. Kukkaistuoksuilla voi peittää kakkaistuoksut. 

Uusi asumukseni

E.T.-pöytälamppu

Yksityiskohtien ystäville lähikuva vessan hanasta (hammasharjakäsittelyn jälkeen)

Opetusharjoittelijan laatikossa oli sisu(j)a

Chopinin sydän on täällä

Eilinen oli sellainen "matkustaminen avartaa" -päivä, kun sain konkretisoitua monia Puolan ja Varsovan historiasta lukemiani asioita. Minulla oli erinomaisen hyvin kaupunkiin perehtynyt puolalainen opas, joka sen lisäksi, että tuntee Varsovan, osaa suomea ja tuntee Suomen historiaa ja suomalaista kirjallisuutta. Patsaiden ohi kävellessämme hän teki vertauksia, kuten "Tuossa on meidän Eino Leino" (Adam Mickiewicz), josta sitten vielä pystyimme keskutelemaan, että olisiko hänen merkityksensä kenties lähempänä Lönnrotia tai Runebergia. 

Varsovan vanha kaupunki tuhoutui toisessa maailmasodassa kokonaan, mutta se rakennettiin uudelleen. Rakentamisen mallina käytettiin italialaisilta maalareilta säilyneitä maalauksia, sillä rakennuksista ei ollut jäljellä mitään arkkitehtonisia piirroksia. Ehkä osittain tästä syystä vanha kaupunki muistuttaa suurennettua lelukylää tai kulissia. Alla olevassa kuvassa oppaani pitelee kuvaa samasta kadusta Varsovan kansannousun jäljiltä. (Linkki on valitettavasti vain Wikipediaan, mutta kyseessä on todella merkittävä tapahtuma, josta en kuitenkaan osaa kertoa sen syvemmin, mitä internettikään.) Oppaallani oli mukanaan useampi netistä tulostettu kuva sodassa tuhoutuneesta Varsovasta ja Varsovan jälleenrakentamisesta. Kuvat tekivät vaikutuksen erityisesti, koska ne olivat värillisiä. Mustavalkoinen maailma tuntuu aina hieman epätodelliselta. 

Sama katu nyt ja juuri sodan jälkeen

Seuraavassa kuvassa näkyy niitä nukketaloja, jotka ympäröivät vanhan kaupungin aukiota. Keskellä oleva merenneitopatsas on Varsovan symboli ja esiintyy myös Varsovan vaakunassa ja toki kaikessa turistikrääsässä. Merenneidon taustalla on monta legendaa, mutta eilen kuulemani mukaan Wars-niminen kalastaja sai pyydykseensä merenneidon, jonka nimi oli Sawa. Sitten voittekin yhdistää nimet toisiinsa.  

Warszawska Syrenka

Puolalaisille merkkihenkilöille on toki pystytetty patsaita. Seuraavassa kuvassa pylvään nokassa on kuningas Sigismund, joka hallitsi 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Ruotsia ja Puola-Liettuaa (siinä kruununperimisessä on kaikenlaisia koukeroita, niin en viitsi laittaa tuon tarkempia vuosilukuja, jottei mene ihan pieleen). Sigismund oli siis sekä Suomen että Puolan hallitsija. Hän myös siirsi hallintonsa Krakovasta Varsovaan vuonna 1596, jolloin Varsovasta tuli Puolan pääkaupunki. 

Sigismund

Seuraavassa kuvassa on Mikołaj Kopernik, paremmin tunnettu Suomessa saksalaisella nimellään Nikolaus Kopernikus, käsissään aurinkokeskinen aurinkokunnan malli. 

Kopernikus

Puolalainen säveltäjä Frédéric Chopin esitti testamentissaan toiveen, että hänen ruumiinsa haudattaisiin Pariisiin, mutta sydämensä Varsovaan. Näin tehtiin. Sydän on Pyhän ristin kirkossa. 

Chopinin muistomerkki ja sydämen hautapaikka

Pyhän ristin kirkon edustalla oli hieno patsas Jeesuksesta. Jeesus ei ole puolalainen merkkihenkilö (!), mutta liittyy tässä yhteydessä katolilaisuuteen, jonka merkitys on todella suuri puolalaisille. Oppaani mukaan monet puolalaisista kuuluvat katoliseen kirkkoon ihan vain tavan vuoksi, mutta sellaisiakin ajatusmalleja liikkuu, että aito puolalainen on aina katolilainen. Katolilaisuudella oli tärkeä rooli puolan itsenäistymisessä ja kansallistunteen vahvistamisessa. Kun Puola itsenäistyi, keskustasta muun muassa tuhottiin yksi ortodoksinen kirkko vastalauseena venäläisyydelle. Katolilaisuus toimi (ja toimii) toki myös vasta-aatteena kommunismille. 

Jeesus  kantaa ristiä

Vanhasta kaupungista matkamme jatkui Varsovan keskustassa sijaitsevaan Kulttuurin ja tieteen palatsiin. Tämä Stalinin fallos hallitsee Varsovan keskustaa, vaikka viereen on rakennettu useita moderneja pilvenpiirtäjiä. Siinä rinnatusten ne kuvastavat hyvin Puolan sosialistista historiaa ja nykypäivän kapitalismia. 

Pałac Kultury i Nauki

Viisikymmentäluvulla rakennettu palatsi oli Neuvostoliiton lahja Puolan kansalle. Salaliittoteorioiden mukaan palatsista johtaa käytävä lähellä sijaitsevaan silloiseen kommunistisen puolueen päämajaan, jossa muuten nykyisin sijaitsee muun muassa Ferrarin toimisto.

Palatsi on 230 metriä korkea, ja näköalatasanteelta näki hyvin.

Näkymä Kulttuurin ja tieteen palatsista

Liikkumisen riemu

Näkymä ikkunastani keskustasta pois päin

Jyväskylässä saatoin jättää kutsun väliin, jos sen takia olisi pitänyt "matkustaa" yli 15 minuuttia. Täältä käsin on ehkä vähän eri asia huudella, mutta kaikki pikkukaupunkien asukkaat: kävelkää ja pyöräilkää, kun siihen on mahdollisuus! Varsovaa ei ole suunniteltu kevyttä liikkennettä varten. Pyöräteitä on merkattu sinne tänne, mutta pyöräilijöitä näkee harvoin ainakin tähän aikaan vuodesta. Olen tottunut matkustellessanikin kävelemään paljon, mutta monet tiet ovat niin isoja ja vauhdikkaasti liikennöityjä myös keskustassa, että niiden varrella on vähän epämiellyttävää harppoa. 

Onneksi kaupungissa on metro, ratikka, juna ja bussi. Lisäksi hankin kännykkään netin ja paikallisliikenteen sovelluksen (Jakdojade), joka kertoo, missä on ja miten pääsee helpoiten haluamaansa paikkaan. Tadaa! Täällä on ihan tavallista joutua vaihtamaan pari kertaa kulkuneuvoa päästäkseen paikasta A paikkaan B. Metroon tarvitsen vain yhden muistisäännön: päätepysäkki Kabaty on kotiin päin, Młociny muualle. Ratikka ja paikallisjuna ovat sidottuja raiteisiin, eli niillä pitää lähinnä osata mennä oikealle laiturille, mikä ei tosin noilla suurempien vaihtokeskittymien tienoilla ole ihan simppeliä, kun pysäkille kuljetaan maan alla ja uloskäyntejä on loputtomasti. Mutta busseilla vain tiet rajaavat reittivaihtoehtoja (mitään Poikittaislinjaa täällä ei sentään ole, vaikka sitä ruuhkabussissa välillä toivoisikin). Kaupunkia tuntemattoman kohdalla ei auta, vaikka bussin keulassa sattuisikin lukemaan bussin suunta. 

Eilen kaupungilla liikkuminen onnistui kuitenkin vesisateessakin miellyttävästi, kun kännykkä opasti lähimmälle pysäkille ja kertoi kätevistä bussiliittymistä lähimmälle metroasemalle tai kotiin kuljettavaan ratikkaan. Jos myöhästyi, sovellus antoi seuraavan vaihtoehdon pysäkkitietoineen. Kävin jopa välillä kotona ennen kuin jatkoin illalla muihin menoihin! Joku voisi kysyä, että kuinka vaikeaa on tarkistaa pysäkiltä bussien ja ratikoiden suunta ja aikataulu. No se on vaikeaa. Kuten jo mainitsin, isoimmilla vaihtoasemilla pysäkkejä voi olla lukuisia, ja niiden välillä liikutaan maanalaisia käytäviä pitkin. En myöskään vielä tiedä, mille pysäkille haluan, jos haluan vaihtaa vaikkapa kotiin päin menevään ratikkaan. Lisäksi paikkojen nimet pysyvät helkkarin huonosti päässä, kun niitä ei osaa lausua ja kirjoittaa. 

Tiedonsiirto kännykän netissä oli kuitenkin hieman kalliimpaa mitä kuvittelin, sillä illalla operaattori viestitti, että pitäisi ladata lisää rahaa liittymään. Yritin sitä tänä aamuna, mutta nettipalvelu ei hyväksy sotuani. Eikö suomalainen sotu olekaan joku VIP-kortti kaikkeen kaikkialla maailmassa! Taidan siis kuitenkin joutua aluksi eksymään, myöhästelemään  ja kysymään neuvoa paikallisilta. Viimeisimmässä ei ole toki mitään negatiivista, mutta pitää todellakin opetella yhdistämään nimien ääntämis- ja kirjoitusasu toisiinsa. Ja onnistua aina löytämään kiireetön englantia puhuva paikallinen.  

Tai sitten en vain liiku yksin.  Olen jo nyt saanut paljon apua liikkumiseen ja tutustunut ihmisiin juuri siksi, että olen pyytänyt opastusta. Capoeira-treeneistä sain autokyydin kotiovelle ja kuulin siinä matkalla tilitystä Varsovan ruuhkista. Autot ovat kuulemma halpoja, mutta asunnot taas tuhottoman kalliita. Ratkaisu: osta auto ja muuta esikaupungin halpoihin kämppiin. Eilisiin kontakti-improvisaatiojameihin päädyin, koska olin sunnuntaina kysynyt neuvoa ratikoiden kanssa. Ja kontakti-improsta lähdin yhtämatkaa paikallisen kanssa, joka ei todellakaan käyttänyt mitään älypuhelinsovelluksia. Hyppäsimme yhden pysäkkivälin bussilla, kun sopiva sattui tulemaan paikalle, sitten vaihdoimme ratikkaan, jolla pääsimme metroasemalle. 

Lopuksi voisin mainostaa yhtyettä, jossa viimeisin matkaoppaani soittaa perkussioita ja näköjään milloin mitäkin vempelettä. Yritän löytää kielenopiskelun takia yhtyeitä, jotka laulavat siedettävän kuuloista musiikkia puolaksi, ja "Domowe melodie" taitaa olla sellainen: Domowe melodie: Grażka. Yhtyeen nimi on vapaasti käännettynä "Kotoisat sävelet".

43,34 minuuttia ruokakaupassa

Tarkoitukseni oli säästellä kuvapainotteisia postauksia siihen, kun ei ole aikaa kirjoittaa, mutta herkullista materiaalia on kertynyt parin kauppareissun jäljiltä melkoisesti. Aloitan maidoista. 

Olen pyrkinyt selvittämään tuotteiden alkuperää jo kaupassa ja viimeistään kotiin päästyäni. Tämä maito on kotoisin kaupungista nimeltä Łowicz, joka kuuluu Łódźin voivodikuntaan.

Voivodikunnat ovat jonkinlaisia Puolan läänejä eli kuntia laajempia hallinnollisia alueita. Mitäs jos Suomessa suomalaisuutta (edes näennäistä) mainostettaisiin kansallispuvuilla iänikuisen luontoteeman sijaan? Tai miltä "Savolainen maito" kuulostaisi tuotemerkin nimenä?

Seuraava puteli kiinnitti huomioni samankaltaisen naivistisen värityksen takia, jollaista täällä harrastetaan ihailtavan paljon! Maitoa myydään hyvin monenmuotoisten pahvitetrojen lisäksi myös muovipulloissa. Tämä maito tosin on sanakirjan mukaan jonkinlaista, öh, rahkaa. Mikähän osa maidon prosessoinnissa syntyvistä tuotoksista tähän on pullotettu? 

Pakkausten kultamitali menee tänään kuitenkin seuraavalle maitopurkille! Nimi tarkoittaa "Sinun kuppisi". Aivan loistava meininki tässä.

Leipiä ja leivonnaisia myydään markettien lisäksi erillisissä pienemmissä liikkeissä, jollaisessa tänään itsekin kävin kauppareissun jälkeen. Otin kuitekin kuvan tästä tummasta leivästä, koska paketti on kiva ja leivän nimi tarkoittaa "parakkileipää". Pitää kysyä paikallisilta, löytyykö nimen takaa jokin tarina. Leipä on Puolassa todella halpaa, ja tuoretta leipää saa joka kadunkulmasta. Harmi kun yhden leivän syömisessä yksinään kestää niin kauan! Tekisi mieli ostaa joka päivä uusi. 

Miksi jogurttien kylkiin valitaan vanhoja poikia viiksekkäitä ja parrakkaita? Tätä pitää kokeilla joskus ruoanlaitossa, sillä rasvaprosentti oli vähän turhan suuri arkijogurttikäyttöön. Rasva on muuten puolaksi "tłuszcz".  

Ostin yhden herkkujogurtin, josta kaupassa ymmärsin vain, että siinä on omenaa. No, siinä on myös päärynää ja jotain mysliä. Kivat värit!

Siirrytään karkkihyllylle. Tämän "pähkinäisen tiiliskiven" asentaminen mahaan voisi olla kohtalokasta. Jötikän piteleminen yhdellä kädellä oli hankalaa, sillä se painoi kilon ja vaikutti koostuvan pelkästä suklaasta ja pähkinöistä. 

Karkkihyllyllä oli helppo jättää väliin kaikki ilmiselvät nestlét ja unileverit, mutta tämä salakavala Kitkat-kopio tarttui viimehetkellä mukaani. E. Wedel on puolalalinen Fazer, eikä patukan takaa löytynyt muiden brändien logoja. Wikipedia kuitenkin paljasti, että alkujaan varsovalainen firma on jo myyty ensin Kraftille ja sittemmin Lotte Groupille. 

Seuraavaksi esittelen tuotteen, jonka pakkauksessa ei ole mitään erikoista. Olin hyvin iloinen löydettyäni tätä savujuustoa, jonka kaltaista himoitsin myös Tsekissä. 

Tällaista koostumusta ei ole missään Suomessa maistamassani juustossa! Massa on tiivis ja se repeää riekaleiksi vähän samaan tapaan mitä paistetussa broilerissa. Juusto on ehkä jopa samalla tavalla kuivahkoa, muttei kuitenkaan missään nimessä sellaista, mitä vahingossa kuivumaan päässeessä juustossa. Tuotteen nettisivut ovat myös englanniksi, joten ilmeisesti juustoa viedään muihin maihin. Valmistustapa jäi vielä toistaiseksi hämärän peittoon.

Viimeiseksi vielä kuva kaupan logistiikasta (ja lopullisista ostoksista): isoja ostoskärryjä ei ollut, vaan ostoskorit sai laittaa tällaisiin söpöihin pikkukärryihin. Sopii pieniin talouksiin, mutta joku rouva työnteli tuskastuneena kahta eri suuntiin rempovaa kärryä. 

Kauppa oli keskikokoinen, joten kolme varttia riitti näiden tuotteiden haalimiseen. Carrefour kiittää!

Bar mleczny

Koska olen käytännöllisesti katsoen asunut aina maalla tai pikkukaupungeissa, metrojen äänimaisemasta ja tunnelmasta on jäänyt minulle erityisiä muistoja. Esimerkiksi Helsingin metron asteittain laskeva jarrutusääni tuo edelleen mieleen lapsuuden kesämatkat Lintsille. Jos asuu pidempään samassa kaupungissa, metrojen kuulutukset myös oppii ulkoa. Varsovan metrossa jännittävintä on kiihdytysääni, josta on kuultavissa ihan selvästi kolmiääninen kauhuelokuvaefekti (olisiko pieni seksti ylöspäin ja sitten suuri sekunti alas). Tässä on kuva omasta asemastani. En päässyt läpi lausumistestiä:

Varsovassa on muuten vain yksi metrolinja, joka sekin on avattu vasta vuonna 1995. Se on aika käsittämätöntä, kun kaupungissa on kuitenkin laskutavasta riippuen pari miljoonaa asukasta. Virallista väkilukua on kuulemma hankala laskea, sillä täällä käy paljon porukkaa töissä lähialueilta ja osa muuttaa kaupunkiin siirtämättä kuitenkaan kirjojaan tänne virallisesti. No, sain kuitenkin hankituksi 90 päivän lipun, joka käy kaikkiin julkisiin liikennevälineisiin. Tuotteiden hypistely ruokakaupassa on kyllä ylivoimaisen kiehtovaa, mutta melkein yhtä kivaa on matkustaa ratikoilla (tarkoituksella) sattumanvaraisiin suuntiin vieraassa kaupungissa. Sitä ohjelmassa ehkä jo huomenna!

Kävin tänään yhteensä neljässä eri raflassa (kaksi kertaa kahvilla, kerran syömässä ja kerran oluella), joten reportaasia on pakko hieman karsia. Tämän päivän ehdottomasti mieleenpainunein kulttuurielämys oli "maitobaari" Prasowy. Nämä baarit (puolaksi "bar mleczny") ovat Puolan sosialistisen ajan jäänteitä, mutta ne ovat ilmeisesti elinvoimaisia vielä Varsovassa. Baarien idea oli aikoinaan toimia kanttiineina köyhälle kansalle ja vieläkin niissä tarjotaan puolalaista kotiruokaa ällistyttävän halpaan hintaan, koska baarit edelleen saavat jonkinlaista valtion tukea. Baarit ovatkin erityisesti eläkeläisten ja opiskelijoiden suosiossa. 

Ystäväni Krzysztof auttoi minua tänään hankkimaan kännykkäliittymän, jonka jälkeen menimme syömään Prasowyyn. Homma toimi niin, että ensin seinään raapustetulta listalta valittiin annos, joka maksettiin kassalle. Sen jälkeen kuitti annettiin luukusta keittiöön ja mentiin pöytään istumaan ja odottomaan, että keittiön täti huutaa oman tilauksen olevan valmis. En olisi selvinnyt proseduurista ilman paikallisen apua, sillä siitä karjaisusta ei olisi näin kielitadottomana erottanut omaa tilaustaan. Kuvassa näkyy luukku, josta ruoka käytiin hakemassa.

Päätin kokeilla peripuolalaista annosta "pierogi ruskie" (puolalaista, vaikka nimi viittaa Venäjään), joka koostui kuudesta vaalealla juustolla, perunalla ja sipulilla täytetystä taikinanöttösestä. Tai no se juusto oli ehkä lähempänä jotain rahkaa tai kotijuustoa, ei suinkaan mitään venyvää rasvatahnaa. Krzysztofin annoksen nimeä en muista, mutta siinä oli taikinaneliöitä, joiden päälle oli heitetty kanelilla, sokerilla ja rasvalla maustettua korppujauhoa. Kuulostaa hirveältä, mutta maistui aika hyvältä! En laita kuvia ruoista, sillä minua alkoi huvittaa jossain vaiheessa oma kännykkäkameran käyttöni. Kuvaan ruokia lisää joku toinen päivä. Ruokajuomanamme oli pullolliset limonaadia, josta ehdin ottaa kuvan ennen itseinhokohtausta: 

Limppari on ajalta, jolloin saatavilla ei ollut ylikansallisten yhtiöiden juomia. Maku oli käsittämättömän esanssinen, kuplia oli liian vähän ja kuvakirjaa muistuttava etiketti ihan miten sattuu. Täydellinen nostalgiajuoma siis! Pöydässä ei muuten ollut liinaa, vaan ruudukko oli maalattu. Aikanaan maitobaareissa on kuulemma ollut vahakankaiset liinat, joita edelleen jäljitellään. 

Paikasta siis aisti, että siellä pidetään kiinni jostain jo kadonneesta ajasta, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta eikä ainakaan tässä tapauksessa mitään väärää. Ai niin se ällistyttävän halpa hinta: kaksi annosta ja limpparipulloa maksoivat 17 zlotya eli neljä euroa. Tarjosin. 

Nykytaidetta ja hippejä

Aluksi pahoittelen puolalaisten nimien väärää kirjoitusasua. Blogger ei suostu julkaisemaan kaikkia erikoismerkkejä oikein.

Hankin tänään ensimmäisen puolalaisen kaverin ja ehkä uuden harrastuksen! Ja vieläpä ensimmäisestä kahvilasta, jossa olen reissullani käynyt. Koko tästä onnellisesta sunnuntaipäivästä on kiittäminen kollegaani, joka oli jättänyt luettavakseni erinomaisen Varsovan matkaoppaan. Kannattaa tutustua, jos suunnittelee matkaa tänne. Kyseessä on kahden Varsovalaisen (Kowalska ja Kamiński) kirjoittama Zrób to w Warszawie! Do it in Warsaw! Kirjassa esitellään rinnakkain puolaksi ja englanniksi kaikenlaista nähtävää ja tehtävää, jota Varsovassa on. Kirjan tyyli muistuttaa hieman Mondon Prahan matkaopasta, mutta on ehkä vielä villimpi suosituksiltaan. Lueskelin kirjaa illalla, ja päätin sen opastamana käydä tänään nykytaiteen museossa Zacheta Narodowa Galeria Sztukissa sekä kahvilassa nimeltä Kepa Café. 

Aloitetaan museosta. Rakennus itsessään on vuodelta 1903 ja edustaa matkaoppaan mukaan uusbarokkia. Suoraan sanottuna kermaisen ulkokuoren perusteella en olisi arvannut, että sisältä paljastuu ajan kuuminta puolalaista nykytaidetta. Pääsymaksu oli esitteen kanssa 14 zlotya eli kolmisen euroa, koska kassarouva hyväksyi suomalaisen opiskelijakorttini. Vetoavin näyttely oli nuoren puolalaisen valokuvaajan Kuba Dabrowskin, joka näköjään myös bloggaa. Näyttelyssä oli yksi sali, jossa neljä diaprojektoria heijasti eri seinille kuvasarjoja Dabrowskin elämästä. Sarjat toimivat, sillä diojen vaihtumistiheys oli aavistuksen liian nopea, ja välissä oli hieman häiritseviäkin arkisia kuvia, joita olisi katsonut mieluusti pidempään, mutta koska seuraava kuva lävähti jo silmille, oli vain pakko tyytyä katsomaan niitä annetussa järjestyksessä ja ajassa. Omaehtoisessa tahdissa seinälle ripustettuna kuvat olisivat yhdistyneet toisiinsa aivan eri tavalla. Nauroin kaksi kertaa ääneen, mikä on jokseenkin harvinaista taidenäyttelyissä. 

Museossa selkä kipeytyi seisomisesta, joten päätin kävellä seuraavaan kohteeseeni, Saska Kepan kaupunginosassa sijaitsevaan kahvilaan. Päättelin kartalta (kännykässä ei ole vielä nettiä, enkä ole ihan varma, hankinkokaan), että matkaa Veiksel-joen toisella puolella sijaitsevalle alueelle tulisi nelisen kilometriä. Kävelin kuitenkin kerran umpikujaan, kun en jaksanut tarkastaa karttaa koko ajan, ja päästyäni pitkän sillan toiselle puolelle, olin jo aika uuvuksissa. Kaiken lisäksi alue ei näyttänyt tippaakaan siltä, että sieltä voisi löytyä minkäänlaista kahvilaa. Kadut oli nimetty eri maiden mukaan, matalia taloja kiersivät metalliaidat ja aitoja koristivat vartiointiliikkeen merkit. Osassa seinistä oli paikka lipputangolle. Kiersin  korttelin ympäri, kunnes tajusin, että yksi näistä ilmeisesti suurlähettiläiden asuttamista kaduista jatkuikin vielä rakennustyömaan taakse. Siellä suojamuovin takana pilkotti Kepa Café, joka oli juuri niin houkuttelevan näköinen, mitä matkaoppaassa oli kuvailtu. En olisi kyllä ikinä päätynyt paikalle, jollen olisi lukenut suositusta kirjasta. Liekö myös sillä ollut merkitystä, että kadun nimi sattui olemaan Finlandzka. 

Kepa oli kapea, sisutettu hauskasti (ruokalista muistutti karttaa tai matematiikan tunnin jälkeistä liitutaulua) ja yhdellä pöydällä lojui jo loppuneen brunssin rippeitä. Paikka vaikutti juuri sellaiselta, että sinne voisi tulla istumaan läppärin kanssa tuntikausiksi. Tarjoilija kertoi, että heillä on sunnuntaisin vegaaninen brunssi, jota kannattaa tulla kokeilemaan. Hän myös pahoitteli, että ruoka on lopussa, mutta voisi tehdä toastin kasvistäytteellä. Kahviin sai myös valita soijamaidon. Leivän välissä oli oliivatahnaa, avocadoa ja tomaattia, eli jotakuinkin kaikkia perusherkkujani. Tämä kävi vähän liian helposti! Rohkenenkohan kokeilla perinteistä slaavilaista ruokaa, jos ei kerran ole pakko... 

Syötyäni päätin kysyä tarjoilijalta apua ratikoiden kanssa, koska en todellakaan enää jaksaisi kävellä takaisin keskustaan ja koska hänen hippityttöolemuksensa huokui jotain kotoisaa. Onneksi kysyin! Kävi ilmi, että hän harrastaa kontakti-improa samassa paikassa, jonne ajattelin mennä kokeilemaan yhtä capoeira-ryhmää. Capoeiraporukan tyypit olivat hänen mukaansa mukavaa porukkaa. Keskustelun lopputuloksena tarjoilija antoi puhelinnumeronsa, sovimme treffit Kepassa ensi keskiviikoksi, ja lähdemme sieltä yhdessä kontakti-impro-jameihin. Kotimatkalla hymyilytti, vaikka jouduin matkustamaan pari viimeistä minuuttia pummilla.  

Aamukahvi

Aloitetaan kahvista, koska kahvi on minulle tärkeä asia. Ennen lähtöäni päädyin käytännön syistä nauttimaan viimeisen lounaani Suomessa Musiikkitalon kahvioon. Tai no tarkemmin ottaen kyse oli päiväkahvista ja banaanista. Suomalainen suodatinkahvi on todella hyvää, etenkin tummapaahtoisena. Mutta kyllä minulle on joskus ulkomailla tullut ikävä ihan mitä tahansa vaaleaakin Meiran sumppia. Tsekissä asuessani keitimme kämpillä suodatinkahvia, ja se oli aika kehnoa. Vaikka pidän paljon kaikista espressopohjaisista kahveista, päädyin silloin tällöin Prahassa (häpeillen) Starbucksiin ostamaan cafe americanon, joka muistuttaa sellaista jättimäistä kahvikuppia, jollaisia Suomessa ryystetään.

No, nyt vietän ensimmäistä aamuani Varsovassa ja juon ihan kelvollista mutteripannukahvia. Tässä maistellessani minusta alkaa tuntua siltä, että yksi iso syy suomalaisen kahvin herkullisuuteen taitaa palautua raikkaaseen veteen, kahvipavut kun kuitenkin ovat peräisin samoista maista. Täällä keitän kahvin suodatettuun kraanaveteen ja janoon juon pullovettä. En ole vielä varmistanut, miten muut tekevät, mutta suihkussa käydessäni panin merkille, ettei ammeen pohjalle valuva vesi voinut värjäytyä matkaajan likaisuudesta. Eniten hämmästyin kuitenkin vedettyäni vessan, kun pönttöön tulvahti Spider-Man-limpparin väristä vettä. Luulin aluksi, että pöntössä on harvinaisen tuju vedenraikastin, mutta sitten huomasin yhden putken sauman värjäytyneen tummansiniseksi. Pitääpä selvittää, miten täällä vettä käsitellään. Ja tosiaan vedin vessan narusta. Suomessahan vessa nykyisin nostetaan tai vielä useammin painetaan. Hehe.

Tämänhetkinen asumukseni sijaitsee kahdeksannessa kerroksessa, ja täältä on avara näkymä jylhiin ja tiiviisti rakennettuihin betonikerrostaloihin. Onhan tämä tavallaan melko karua, mutta muistan siellä Musiikkitalossa miettineeni, että Varsovassa ei voi olla ankeampaa, mitä ihan siinä Helsingin ydinkeskustassa. Oikeassa olin. Kiasma on mielestäni keskustan kiinnostavimpia toljoteltavia, ja toki täältäkin löytyy keskustasta monenlaista rakennustyyliä. Täällä Varsovan lähiössä ei kuitenkaan näytä yleisilmeeltään yhtään sen rumemmalta mitä Suomessakaan kerrostaloalueilla. Avara tila on yleensä kaunista, ja sitähän Suomessa riittää. Jos meillä olisi kaupunki, jossa miljoona ihmistä pitäisi survoa näin tiiviisti, näyttäisi lopputulos takuulla ihan samanlaiselta. Tässä yhteydessä voisin puolustelevasti huomauttaa, että Puola on pinta-alaltaan hieman Suomea pienempi, mutta täällä on melkein 40 miljoonaa ihmistä.

Arkkitehtuurista kerron varmaan vielä monta kertaa enemmän, mutta yleisilme vastaa sitä mielikuvaa, joka minulle syntyi etukäteen kaupunkiin perehtymällä. Eilen jaksoin vielä matkustamisen jälkeen käydä kääntymässä keskustassa ja vanhan kaupungin laitamilla. Täällä on paljon mahtipontisia ja raskasilmeisiä rakennuksia, joita pystytettiin toisen maailmansodan jälkeen kaupungin raunioiden tilalle jonkinlaisiksi sosialismin voimannäytteiksi. Mutta aurinko näyttisi taas paistavan, joten nyt lähden tutustumaan rakennuksiin ja kahvilakulttuuriin lisää.