Syömistä ja suunnittelua

Näinhän siinä käy, kun laiminlyö bloggaamisen. Asiaa on liikaa ja lopputulos ylipitkä lista satunnaisia poimintoja. Minulla on kuitenkin hyvä syy laiskuuteni! Viime viikonloppuna sain ensimmäisen vierailijan Suomesta. Nelipäiväinen turistielo opetti, että kaupungissa on vielä lukemattoman paljon nähtävää ja hengailupaikkoja.

Vaikka minusta on kiva pyöriä täällä yksinäni, oli todella virkistävää päästä saman tien päivittelemään asioita jollekin tutulle ihmiselle. Monet jo tutuksi käyneet asiat ihmetyttivät vierastani, jolloin tajusin itsekin hämmästellä niitä. Monet suurkaupungin ajanvietteet on myös suunniteltu sosiaalisesti nautittavaksi. Älkää käsittäkö väärin! Kyllä minulla kavereita on. Mutta he eivät ole täällä turisteina.

Intouduin koristelemaan asuntoani, joka muuten soveltuu varsin hyvin vieraiden majoittamiseen. Tämä Sokrateshan on herran jestas virallisesti hotelli! Alhaalla on respa ja karkkiautomaatti, kuten asiaan kuuluu.

Vastaanotto ja emäntä

Parhaat elämykset saimme ruoasta ja puolalaisesta designista. Kävimme joka päivä kaksi kertaa syömässä ja joka kerta minulle entuudestaan tuntemattomassa paikassa. Ja aina tärppäsi! Siitä ei voi kuin päätellä, että kaupungissa on pakko olla vielä lisää hyviä (ja tietysti myös huonoja) ravintoloita. Tosin tärppäämisellä tarkoitan nyt sitä, että osasimme valita kulloiseenkin tilanteeseen täydellisesti sopivan paikan. Vieraallani ja minulla on onneksi varsin samankaltaiset mieltymykset ja sen lisäksi kyky joustaa ja neuvotella, joten olemisen organisointi oli ihanan mutkatonta. 

Minulla on sellainen määrä kuvia, että tästä saisi helposti ruokapornopostauksen. Yritän kuitenkin saada jossain vaiheessa aikaiseksi jutun, jossa keskityn nimenomaan ravintoloiden arvosteluun. Pitää kuitenkin puhua vähän myös ruoasta, koska se oli niin suuressa osassa viikonloppuamme. Jos kuulemani huhut puolalaisen ruoan "likaisuudesta" pitävät paikkaansa, se ei ainakaan vaikuta ruoan makuun. Täällä on ravintoloissa todella paljon parempaa ruokaa mitä Suomessa. Jos siis ei vain ole niin hölmö, että menee johonkin ketjuravintolaan. No toisaalta Suomessakin yleensä kaikki muut kuin ketjupaikat ovat jo ihan kelvollisia. Ongelma Suomessa on, että muita kuin ketjupaikkoja on usein hankala löytää. 

Kävimme vieraani kanssa puolalaisessa, italialaisessa, thaimaalaisessa ja bulgarialaisessa ravintolassa sekä muutamissa, joita kutsutaan kai fuusiokeittiöksi. Kaikissa ruoka oli tuoretta ja juuri valmistettua tai jos ei ollut, sitä ei ainakaan huomannut. Slow food ja paikallisuus on muodissa, joten monissa ravintoloissa panostetaan laatuun. Tietysti kävimme myös kahviloissa ja baareissa. Baarien ja ravintoloiden välinen ero ei aina ole kovin suuri, sillä suurimmasta osasta kuppiloita saa myös vatsan täyttäviä ruoka-annoksia. 

Sitten siitä designista. Designia näkee esimerkiksi ravintoloissa, joissa on usein todella persoonallinen sisustus! Täällä on myös paljon pieniä putiikkeja, joissa kaupataan Puolassa suunniteltuja ja valmistettuja vaatteita. Ne ovat todella huolellisesti tehtyjä, ja ompelija istuu yleensä itse tiskin takana ja voi kertoa tuotteista enemmän. Käväisimme myös pari kertaa isossa ostoskeskuksessa, mutta ei sieltä tehnyt mieli ostaa oikein mitään. Hintavampienkin ketjujen vaatteet tuntuivat päällä ihan roskalta, kun oli päässyt ensin kokemaan, miltä laadukas vaate tuntuu. Laadun lisäksi puolalaisessa suunnittelussa vallitseva tyyli sattui miellyttämään sekä minun että vierailijani makua. Muutamasta kaupasta olisi tehnyt mieli ostaa kaikki! Etenkin kun hinnat olivat varsin kohtuullisia suomalaiselle kukkarolle. En tosin halua nyt mennä siihen, kuinka paljon työn tekijälle jää rahaa käteen. Toivottavasti kuitenkin enemmän, mitä kiinalaiselle tehdastyöntekijälle.

Syömisen ja shoppailun lomassa kävimme julistemuseossa (Wilnów Muzeum Plakatu), jossa oli parhaillaan esillä kansainvälinen julistebiennaali. Totesimme, että harvoissa taidenäyttelyissä lähes jokaisessa teoksessa on jotain kiinnostavaa - julisteissa on. Miinusta museo saa tosin siitä, että julisteiden esittelytekstit olivat vain puolaksi. Julisteisiin sisältyy kuitenkin yleensä jonkin jekku tai oivallus, jonka voi ymmärtää vain, jos tietää, minkä tapahtuman julisteesta on kysymys. Aina sitä ei voinut ulkomuodosta päätellä. 

Wilnów Muzeum Plakatu

Yllätykseksemme museo sijaitsi Wilnówin kuninkaallisen palatsin alueella. Kyllähän se luki kartassa, mutta minulla ei ollut tietoa palatsista, joten tajusimme vasta paikan päällä, mistä palatsissa oli kysymys. Tai no, hieman se vaati googlettamista, sillä myös palatsin infot olivat vain puolaksi. 

Panoraamakuvat olivat hitti

Palatsi oli kummallisen kirkkaan keltainen ja sitä koristivat patsaat, joissa yllättäen tuntui olevan joitain muita kuin uskonnollisia aiheita. Palatsi on valmistunut vuonna 1696 ja on ilmeisesti yksi harvoista sodista selvinneistä rakennuksista Varsovassa. Siellä on ehtinyt majailla monia kuninkaallisia. Sisäänpääsy oli sattumalta ilmainen, mutta sitä varten piti silti hankkia lippu, joka oikeutti vierailuun vain tiettyyn kellonaikaan. Hieman tuli juostua, mutta pääsimme kuitenkin sisälle. Pytinki oli vaikuttava. 

Kevät!

Wilanowista jatkoimme matkaa keskustaan design-messuille, jossa ihailimme huonekaluja ja muuta sisustustavaraa. Yhteen rakennukseen oli kerääntyneenä kymmenittäin puolalaisia yrityksiä, jotka esittelivät tuoleja, hyllyjä, astioita, julisteita, kirjoja ja myös vaatteita. Huonekalujen hinnat olivat jo sellaisia, että pitäisi harkita, kannattaisiko rahdata niitä Suomeen. No ei tarvitse harkita: kyllä kannattaisi, jos vain olisi asunto, jota sisustaa. Ja ehkä vähän säännöllisemmät tulot.

Lamppuja

Messuilta olisi voinut ostaa huonekalujen lisäksi myös lattiat. Purpura-niminen yritys valmistaa erilaisia laattoja, joita voi käyttää sisäpintojen päällystämiseen. Firmalla on muutama eri kuvio, joihin voi itse valita haluamansa väriyhdistelmät. 

Pitäisi lopettaa kuolaaminen, jos saisi tällaiset lattiat

Eräs päivä kävimme asuntoni vieressä sijaitsevassa basaarissa. Aaltopeltikojuista ja muista epäilyttävän näköisistä rötteilöistä muodostuva kuja on ehdottomasti paras paikka ostaa vihanneksia ja hedelmiä ja varmasti myös lihaa ja kalaa. Olen tajunnut asian vasta hiljattain, mutta basaarissa on halpaa ja HeVi on markettien tarjontaan verrattuna tuoreempaa. Onhan se vähän ällöttävää, kun kaikki ohikulkijat hipelöivät hedelmiä, mutta sama se toistuu kaupoissakin. Ja kaupoissa niitä hedelmiä käsitellään asiakkailta täysin piilossa! En halua tietää, mitä markettien takahuoneissa tapahtuu. 

Asiointi kojuilla pitää toki hoitaa puolaksi, mutta siinäpähän saa hyvää harjoitusta. Nyt kun minulla oli vieras mukana, uskaltauduin hypistelemään myös muiden kuin ruokakojujen tavaroita. Päädyin ostamaan kuuden euron rannekellon ja pari euron kukkamekon. Osaan puolaa jo sen verran, että osaan kysyä ja ymmärtää hintoja. Sillä pärjää jo aika hyvin!

Hedelmiä ja vihanneksia

Liha kannattaisi varmaan hankkia täältä

Omenoita on monta eri lajia

Viimeisenä iltana suuntasimme nettiselailun perusteella ravintolaan, josta sai hyvän ruoan lisäksi hauskoja drinkkejä. Omassani oli rosmariinin oksa ja chilipalko. Ravintolasta siirryimme Nowy Swiat -kadun takapihana tunnettuun baarikeskittymään, jossa on kymmeniä pieniä baareja vieri vierekkäin. Oli niin lämmin, että aluksi tarkenimme terassilla! 

Jossain vaiheessa iltaa seuraamme liittyi joukko bulgarialaisia opiskeljoita, jotka olivat parhaillaan vaihdossa Ruotsissa, mutta käymässä Varsovassa. Hävetti hieman, kun tajusin tietäväni hyvin vähän mitään muuta Bulgariasta, kuin että siellä on halpoja aurinkorantoja. Ei se tietämys kauheasti illan aikana lisääntynyt, mutta menimme kuitenkin seuraavana päivänä vieraani kanssa bulgarialaiseen ravintolaan syömään - ihan jo siitäkin syystä, että Suomessa ei moisia rafloja taida juuri olla. Ruoka oli taivallista! Se muistutti makumaailmaltaan hieman kreikkalaista ruokaa. Kaiken lisäksi edellisen illan bulgarialainen seurue pölähti samaan ravintolaan juuri, kun olimme lähdössä pois. Se oli hauskaa! 

Vieraani lähtöpäivänä tuli sitten hetkeksi kesä. Lämpötila kapusi yli kahdenkymmenen ja ulkona pystyi hengailemaan hihattomassa. Aikaa ei ollut paljoa, mutta kävimme piipahtamassa Lazienki-puistossa Chopinin muistomerkkipatsaan luona. Puisto sijaitsee keskustan tuntumassa ja on 76 hehtaarin kokoinen. Sitä on kehuttu monessa paikassa yhdeksi Varsovan ykkösnähtävyyksistä, ja päätinkin jo muuttaa puistoon asumaan, kunhan sää vielä vähän lämpenee. 

Pieleen mennyt panoraama Chopinin muistomerkin edustalta

En millään saa sisällytettyä tähän kaikkea, mistä tekisi mieli kertoa! Nyt on tullut kuitenkin testattua, että kämppäni on sijainniltaan ihan kelvollinen majoittamiseen ja että tässä kaupungissa on niin paljon tekemistä, ettei täällä kämpässä tarvitse paljoa lojua. 

Alkuhärkä eli żubr

Tahtoisin uskoa, että pappa oli mukava mies

Istuin bussipysäkillä, kun vanhempi mies tuli luokseni. Hän kysyi minulta jotain puolaksi.
- En ymmärrä, minä vastasin. - En puhu puolaa.
- Mutta Neitihän puhuu vallan hyvin! Pappa kehui.
Olin tyytyväinen, että ymmärsin kehut.
- Kiitos, kiitos!
Tunnelma jäi odottavaiseksi. Pappa katseli vähän ympärilleen ja etsi sanottavaa.
- Tuolla puistossa [jotain höpinää innokkaasti] Kun olin 18 [jotain siitä alueesta, jolla olimme].
- En ymmärrä, sanoin pahoitellen.
Pappa mietti hetken. Sitten hän sanoi hitaammin, painokkaammin, mutta ei kuitenkaan alkanut huutaa:
- Minä olen 82-vuotias, hän taputti rintakehäänsä.
- Ymmärrän!
- Hyvä!

Hän jatkoi tarinointia itsestään ja siitä läheisestä puistosta, ilmeisestikin. Pappa piti taukoja, joiden aikana sanoin ymmärtäväni. Jos en ymmärtänyt, pappa huitaisi leppoisan turhautuneesti kädellään kuin pyyhkiäkseen aiheen. Välillä hän katseli ympärilleen ja mietti uuden tavan sanoa asiansa. Hymyilin ja yritin elehtimällä osoittaa olevani kiinnostunut. 

Mietin kovasti, mitä osaan puolaksi.
- Olen Suomesta, tajusin vihdoin sanoa.
- Ohoo, Suomesta! Suomi [jotain] tuhansia [jotain] rakastan [jotain].
Väliin nyökkäilin, välillä pudistin päätäni. Pappa huitaisi kädellään ja mutisi jotain aina,  kun en ymmärtänyt. Pian keskustelu kuitenkin tyrehtyi. Pappa seisoi vielä siinä vieressä. Minä istun penkillä.
- Kiitos oikein paljon, pappa sanoi lopulta, kun ehkä koki olleensa jo tarpeeksi kauan häiriöksi.
- Kiitos paljon, vastasin ja pappa siirtyi muutaman askelen kauemmaksi.
- Näkemiin! Osaisin vielä lisätä, johon pappa vastasi ilahtuneesti:
- Näkemiin!

Jäin miettimään miehelle mahdollisia historioita. Oli hänen elämänsä ollut ankeaa, turhauttavaa, vaikeaa, romanttista, onnellista tai mitä tahansa, minun näkökulmastani se olisi varmaankin kiinnostavaa. Ehkä oli ihan hyvä, ettemme voineet keskustella sen syvällisemmin, sillä ymmärtämättömyys jätti sopivasti mysteeriksi tapahtumat ja miehen persoonan. Lämminhenkinen kohtaaminen itsessään ja molemminpuolinen yritys ymmärtää toista herautti kyynelet silmiini.  

Mistäs tiedän, millainen idiootti pappa saattaisi olla. Siinä vaiheessa, kun pystyy ilmaisemaan mielipiteensä, ihmisten kanssa ei ole enää niin helppo tulla toimeen. Tällä kielitaidon tasolla tarve tulla ymmärretyksi on toistaiseksi suurempi kuin tarve haastaa ymmärrystä. 

Harmaa peittyy pian

Katsokaa! Viikko sitten ruusupuska pukkasi uusia lehtiä:

Täällä on viikossa ehtinyt myrskytä, sataa ja paistaa aurinko. Lämpötila nousi eilen yli kahdenkymmenen, ja vietin lounastauon kirjakahvilan terassilla aurinkotuolissa. Farkut poltti reisiä. 

Sää on ihana mutta kavala. Iltaisin on edelleen vilpoisaa, ja paikallisten mukaan lunta voi sataa vielä toukokuussa. Tänään tuntui kuitenkin, että vihreys ottaa vallan harmaudesta päivän tai parin päästä. Otin muutaman kuvan, joissa jo näkyy uutta kasvustoa, mutta siihen pitää vielä erikseen kiinnittää huomio.  

Tällä viikolla yhden oppitunnin aiheena oli suomalainen sauna ja mökki. Siinä keskustellessamme minuun iski todella kova ikävä järven rannalle ja luontoon! Pystyin kuvittelemaan elävästi, miltä järvi haisee ja miltä laineiden liplatus (ei sitä voi muulla verbillä kuvata) kuulostaa ja miltä tuntuu, kun voi kävellä avojaloin kaikkialle ja käydä kyykkypissalla, jos ei jaksa mennä huussiin asti. Koin edustavani stereotyyppistä mökkihullua suomalaista, eikä oppikirjan kliseinen kuvaus mökkiviikonlopusta tuntunut lainkaan kliseiseltä. 

Olen tainnut jo tämän parin kuukauden perusteella oppia itsestäni sen, että en ehkä haluaisi viettää loppuelämääni isossa kaupungissa. Tämä on kivaa väliaikaisesti, mutta en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että haluaisin elää aina näin. No, en toisaalta ole vielä ollut vakuuttunut mistään paikasta niin kovasti, että haluaisin siellä aina elää. Tuskin pysyvyyden kaipuu iskee kuitenkaan Varsovassa Varsovaa kohtaan. 

Saa nähdä, miten mieli muuttuu, kun puistot räjähtävät vihreiksi ja pääsen kokemaan ilmeisen eläväisen urbaanin ulkoilukulttuurin. Täällä on niin paljon lehtipuita, että maisema tulee muuttumaan voimakkaasti varmaan kuukauden sisällä. Kaikki varsovalaiset myös hehkuttavat sitä, miten joenranta-alue muuttuu keväällä "aivan fantastiseksi". Siellä on kuulemma paljon terasseja ja kivoja hengailumestoja. Niin, ei Suomessakaan ole kovin monta paikkaa, jotka ovat viehättäviä alkukeväästä, joten tuskin ihastuisin sielläkään mihinkään maaliskuun perusteella. Ja jotenkin kummasti siitä mökkifantasioinnistakin jäi hyttyset uupumaan. 

Jos olisin tehnyt enemmän

Päivä ei ala lupaavasti, jos heti aamusta pitää soittaa johonkin asiakaspalveluun. Asiakaspalveluihin soittaminen ei ole koskaan kivaa. Asiani koski luottokortin veloitusta, ja minun piti puhelun aikana säätää verkkopankin asetuksia. Ääh. Virkailija oli onnekseni mukava ja sai heti kiinni oikeasta selittämisen yksityiskohtaisuuden tasosta, jota kaltaiseni taloustahmatassu tarvitsee, mutta siitä huolimatta puhelu tuntui epämukavalta. Jokainen kysymykseni pitkitti kallista ulkomaanpuhelua ja koin painetta ymmärtää kaiken nopeasti, mutta toisaalta kysyä olennaiset kysymykset, jotta en joutuisi soittamaan enää uudestaan. Ääh. Virkailija aisti tehokkuuden vaatimuksen ja oli napakka. Ehkä pitäisi kotimaanpuheluissakin väittää olevansa ulkomailla, jotta asiointi nohevoituisi.

Olin puhelusta hieman ärtynyt, mutta siinä vaiheessa kun puurolusikka heitti katapulttina ryynit jääkaapin hyllylle (puuroa voi valmistaa myös jääkaapissa), aloin hiljaisesti hakea sellaista asioihin tyytyvää mielentilaa.  Verkkatakin vetoketjun jumiutuminen ei enää juuri häirinnyt ja ratikassa pääsin purkamaan kenkkua aamua työkaverilleni. Opettaminen sujui hyvin, mutta töiden jälkeen käytin puolisen tuntia siihen, että ravasin kaikissa päivän aikana vierailemissani saleissa etsimässä hävinnyttä kalenteriani, jota ei sitten lopulta löytynyt. Ravasin, sillä viisikerroksisen laitoksen jokainen luentosali on lukossa ja avaimet pitää hakea ja kuitata aina erikseen kellarikerroksesta. Ja toki meidän työhuoneemme sijaitsee ylimmässä. Hissin taas olen todennut kävelyä hitaammaksi. 

Vastoinkäymisten päivä siis, mutta onneksi aurinko paistoi lämpimästi koko iltapäivän! Ja kirkkaasti, sillä unohdin aurinkolasini työhuoneeseen.  Minusta on kivaa se, että minulla on kivaa, vaikka asiat menisivät vähän mönkään. Ulkomailla oleminen voi joskus myös lieventää monia hankalia tilanteita. Minulla oli hauskaa kun kuvittelin, miltä vaikutin avaimia luovuttavien vahtimestareiden silmissä, joille selitin Google-kääntäjän avulla ongelmaani.  Jos vika on täysin minun (puurot lattialla, kalenterin hukkuminen) pystyn suhtautumaan niihin huumorilla. Jos taas tuntuu siltä, että jossain systeemissä on vikaa (yleensä kaikki asiakaspalvelutilanteet), saatan hermostua.

No se tästä päivästä. Varsova tuntuu jo jollain tasolla todella tutulta ja elämä tasaiselta. Se ei tosin tarkoita ikävää tai epämiellyttävää. Joka päiväksi varmasti riittäisi uusia asioita, mutta koko ajan ei pysty ottamaan vastaan aktiivisesti. Joudun toistamaan itselleni aika usein sitä, että minun on ihan sallittua rutinoitua tai möllöttää viikonloppuiltana kotona. Välillä meinaan tuntea suorituspaineita ja huonoa omaatuntoa jos ”en teekään mitään”. Hölmöä, mutta ymmärrettävää, kun aikaa on vähän ja intoa paljon.

Kirjoitan tätä juttua kahvilassa nimeltä Chlodna 25. Olen käynyt todella monessa eri kahvilassa ja ravintolassa, joista useimmat ovat olleet tällaisia ihanan kotoisia kaupunkiolohuoneita. Juuri sellaisia, joita usein valitetaan Suomesta puuttuvan. Tai ainakin minä valitan. Mutta niin, selitän vielä vähän tuota tekemättömyydestä aiheutuvaa huonoa omaatuntoa. Tämä kahvila on kiva. Olen tyytyväinen, että tulin tänne. Nyt minulla on rentoutunut olo ja hyvä kahvinmaku suussa. Avara tila, taulut ja ihmiset ympärillä estävät mieltä vaipumasta sellaiseen pöpperöön, jossa ei vielä nukahda muttei kykene lukemaankaan ja päätyy tuijottamaan jotain sarjaa tuntikausia putkeen. Tuo tylsämielinen olotila olisi ollut luultavasti vastassa kotona.

Olisin siis pettynyt itseeni, jos en olisi tullut tänne. Kuitenkin jouduin tekemään hyvin aktiivisesti sen valinnan, että en lähde kaupan kautta kotiin, vaan etsiydyn vielä johonkin istuskelemaan. Ennen tänne tuloa kävin jo tutun kahvilan jonossa seisomassa. Otin tuijotuskilpailun tsekkiläisen hunajakakun kanssa, hävisin ja päätin tulla tähän paikkaan, josta olin kuullut kehuja monesta eri lähteestä. Olen kotoa katsottuna vastakkaisella puolella kaupunkia, ja kotimatkaan tulee tuhrautumaan luultavasti tunteroinen. Arkipäivänä tänne tuleminen olisi ollut kuitenkin vielä stressaavampaa, joten minun oli oikeastaan ”pakko” tulla tänään. Kello on onneksi vasta kahdeksan, joten ehdin vielä rentoutua tänään kotona, jos väsymys iskee.

Huono omatunto syntyy siis siitä, että väsyneenä pitää tehdä päätöksiä hyvin ristiriitaisissa tuntemuksissa. Hetkellisesti mieli hapuilee kohti kotia, mutta toinen aivopuolisko tietää, että jos vain jaksaa hieman taistella mielihaluja vastaan, siitä voi seurata jotain kiinnostavampaa, mitä siitä helpommasta vaihtoehdosta. Aiemmin vallinneen väsyneen mielentilan usein myös unohtaa siinä vaiheessa, kun on hetken levännyt kotona. Silloin saattaa sortua jossittelemaan, että miksi ei mennyt vielä käymään jossain. 

Saman tunteen sukulainen voi ilmaantua minkä tahansa elämänvaiheen jälkimainingeissa. Tai vielä pahempaa, joskus vuosien jälkeen. Jos ensi syksynä marmatan jollekulle, että miksi kävin niin vähän elokuvissa tai olisinpa käyttänyt enemmän aikaa puolan opiskeluun täällä ollessani tai miksi en matkustanut enempää Puolan sisällä, niin muistuttakaa minua tästä kirjoituksesta. 

Kahvi muuten ehti tässä kirjoittelemisen aikana vaihtua olueen ja oliiveihin (oliivilasi tuli automaattisesti olutpullon mukana), joten keskityn nyt niihin ja tähän hetkeen.  

Täydelliset portaat

On todella, todella raivostuttavaa, jos portaita kävellessään askel seuraavalle portaalle pitää ottaa aina samalla jalalla. Tällainen porrassuunnittelun surkimus löytyy esimerkiksi Jyväskylän Matkakeskukselta Paviljonkiin johtavan tuubin jälkeisistä "portaista". Perinteisissä portaissa, joissa kullekin askelmalle astutaan vain kerran, on se ongelma, että niitä on vaikea mennä nopeasti alaspäin. Pitää "tikuttaa". Ylöspäin astuessa voi harppoa kaksi askelmaa kerrallaan, jolloin pikkuportaissa on yleensä ihan kelpo välistys. 

Mutta minun työmatkallanipa on täällä yhdet täydelliset portaat! Niiden kulkeminen on leppoisan vauhdikasta molempiin suuntiin. Portaat ovat niin ihanat, että päätin tässä eräänä aamuna videoida kiireestä huolimatta tuon lyhyen, mutta nautinnollisen osuuden matkastani. Portaat löytyvät pääkampuksen ja unkarin laitoksen välillä sijaitsevasta puistosta. Videolle tallentui mielestäni hyvin sellainen tyydyttävä rullaus, jonka suoman kiihdytyksen voi vielä hyödyntää loivassa alamäessä, joka jatkaa portaita läpi puiston. Ah, tällaisia lisää!

Katsokaa video äänien kanssa: lopussa on rytmikkäästi haukkuva koira. 

Muumimamma- vai Louhi-muki?

Onkohan Kalevalan vuosittainen toistaminen tehnyt tehtävänsä vai onko täällä ulkomailla oleskelulla oma panoksensa asiaan, mutta tänään Kalevala tuntui merkityksellisemmältä ja herätti aiempaa enemmän tunteita. Osittain on toki kyse kulttuurin jakamisen kokemuksesta muiden suomalaisten ja erityisesti suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneiden puolalaisten kanssa, mutta eivät mitkä tahansa suomalaisuudet herkistä tuntojani edes kaukana suomesta. (Olympiamitalit jäivät njäh-kategoriaan.) 

En ole aiemmin juuri huomioinut Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää, vaikka ehkä Kalevalan opetus on jollain tapaa ajoitettu tämän päivän tienoille koko kouluhistoriani ajan. Epäilemättä Kalevalaa on käsitelty joka vuosi peruskoulussa, lukiossa ja vielä yliopistossa. Tänään suomalaisen kulttuurin päivän Kalevala-osuus koostui siitä, että olin unkarin pääaineopiskelijoiden suomen tunnilla kuuntelemassa, kun Kalevalan juonta ja henkilöitä käytiin läpi pitkälti puolaksi. Tuttujen nimien pongahteleminen puheessa ja Gallen-Kallelan kuvitukset helpottivat seuraamista.

Kun vuodesta toiseen saman teoksen ympärille asettuu uusia tulkintoja ja yhtymäkohtia, teoksesta tulee merkityksellinen ihan vain jo toiston takia. Tänään mieleen jäi puolalainen nimi Lemmikäisen äidille, Matka Lemminkäinena. Olen toistellut nimeä koko päivän! Hassu homonymia suomen matka-sanan kanssa sekä vokaalisoinnuttomuuden aiheuttava puolalainen genetiivipääte 'a' Lemminkäisen lopussa luovat sopivan sekoituksen tuttua ja vierasta. 

Pääosassa tänään oli kuitenkin Tove Jansson, jonka taiteellisten tuotosten merkittävyyttä suomalaisen kulttuurin kannalta ei voi pitää Kalevalaa vähäpätöisempänä. Ei ainakaan kun asiaa pohtii Suomen ulkopuolella. Minulla on hyvin voimakas suhde Janssonin kirjoihin, sarjakuviin ja kuvataiteeseen, joten se toki vaikuttaa arviooni. Siksi oli hienoa päästä tänään kuuntelemaan Suomen suurlähetystöön, kun Sophia Jansson kertoi tädistään Tovesta. Tove-fanina en kuullut mitään kovin uutta, mutta kyllä sillä oli vaikutusta, että kuuli tarinat henkilöltä, joka kuuluu Janssonien sisäpiiriin.

Sophia Jansson kuvaili Tove Janssonin vanhempien elämää, Toven lapsuutta ja kehitystä taitelijaksi. Mieleeni jäi pyörimään erityisesti Sophia Janssonin kuvailemat miljööt ja niiden mahdollinen vaikutus Tove Janssonin tuotantoon. Valinnat elinympäristön suhteen kertovat jotain taitelijan luonteesta ja hänen arvostamistaan asioista. Tove sai nuorena hankittua ateljeekseen pienen ikkunattoman huoneiston, jossa hän asui lukuun ottamatta kesiä, jotka hän vietti saaristossa. Ateljeeta remontoitiin 60-luvulla, jolloin Janssonilta oli kysytty, haluaisiko hän asunnon ainoan vesipisteen ympärille keittiön.  Jansson ei kuulemma ollut kovin kiinnostunut ruoanlaitosta, ja oli toivonut sen sijaan kylpyammetta. Hän siis eli asunnossa, jossa ei ollut keittiötä.

Tarinat Tove Janssonin lapsuuden taiteilijaperheestä, koruttomasta työhuoneesta ja villintyrskyävästä saaristoelämästä olivat kiehtovia, ja kun niihin vielä liitti kaikki omat tunnot Muumilaaksosta, olin tänään hetken hyvin vaikuttunut ja liikuttunutkin. Toisaalta pian tajusin myös, miten helppo tuollaista taitelijuutta on romantisoida. Romantisoitua tai ei, oli kiinnostavaa kuulla niistä puitteista, joissa Tove Jansson on työskennellyt. 

Sophia Janssonin esiintymisen jälkeen Suomen Varsovan suurlähettiläs ja tilaisuuden isäntä Jari Vilén avasi lähetystössä Tove Janssonin taidenäyttelyn. Sitten seurusteltiin ja napsittiin ohi kulkevilta tarjottimilta muun muassa pieniä karjalanpiirakoita. Ihan kelpoja olivat. 

Suurlähetystöservetit

Siinä herkkupaloja syötäessä katselin Puolaksi käännettyjä Muumi-kirjoja ja Vilénin ja hänen vaimonsa Muumimuki-kokoelmaa. Tove Janssonin näkyvyys maailmalla on usein juuri tuota varsin kaupallista ja pinnallista Muumi-tuotteistusta, mutta toisaalta Muumimuki löytyy kyllä usein suomalaisesta keittiöstä, joten kyllä se jotenkin suomalaiseen kulttuuriin kuuluu. Sophia Janssonkin sanoi valitsevansa aamulla aina sen mukin, jonka hahmo edustaa parhaiten kulloistakin olotilaa. Muumihahmojen luonteenpiirteisiin osaa aika moni suomalainen varmasti samaistua. 

Puolaksi käännettyjä Muumi-kirjoja

Ja onhan se Kalevalakin onnistuttu brändäämään! Viime vuonna Vilénin Kalevalan päivän kesteissä oli joku Kalevala-korun edustaja ollut kertomassa koruista. Ehkä Kalevalan henkilötkin voisi tuotteistaa Arabian astioiden kylkeen. Aamulla mukin voisi valita sen mukaan, tekeekö mieli laulaa joku suohon tai takoa Sampo. Marjattamukimenetelmästä on kuultu tarinoita kautta aikojen, joten tarvittaisiin enää se muki.

Lopuksi jokainen lähetystön vieras sai mukaansa puolaksi vastikään käännetyn Vaarallisen matkan, joka on puolaksi Niebezbieczna podróż. Nyt on ainakin mielekästä luettavaa puolan opiskeluun! 

Vaarallinen matka

Rasvatorstai

Tänään Puolassa oli rasvatorstai eli tłusty czwartek. Torstai aloittaa pääsiäiseen kestävän paaston, ja muistuttaa siten hieman laskiaista ja laskiaspullan mussuttamista. Rasvatorstaina syödään munkkeja, puolaksi pącki, ja niitä mainostettiin joka kaupan ja kahvilan ikkunassa, yleensä noin neljäsosaeuron hintaan. Aamulla töissä harjoitteluni ohjaajakin oli tuonut työhuoneeseemme pussillisen noita rasvapalloja, ja pitkin päivää näin ihmisiä syömässä munkkeja kadulla. Kyse on siis perinteestä, johon ihmiset tosissaan osallistuvat.

Tehokkuusrekvisiittaa: sähköposti ja oppikirja

Munkki maistui oikeastaan samalta, mitä suomalaiset hillomunkit. Täällä tosin kuorrutteena on vielä jotain sokerimömmöä. Ja välissä oli kuulemma ruusuhilloa, vaikken onneksi maistanut mitään ruusuaromia. Töissä munkit olivat alakerran kahviosta, mutta jotkut leipomot ovat kuuluisia perinteisistä munkeistaan. Yksi työtoveri kieltäytyi munkeista, sillä hänellä oli äitinsä leipoma munkki mukana. Ilmeisesti oikeaoppisuudesta kilpaillaan ja ollaan monta mieltä tämänkin perinneherkun kohdalla. Munkkeja kuuluisi syödä rasvatorstaina useampi kuin yksi, ja hieman elättelin toivetta päästä kokeilemaan yhtä kehuttua cukierniaa. Iltapäivällä tyydyin kuitenkin vain kuvaamaan jonoa, joka oli ainakin 50 metriä pitkä. 

En ole kuitenkaan aikeissa aloittaa paastoa, joten ehdin kokeilla tuon mestan munkkeja myöhemminkin. 

Oppitunnilla tuli puheeksi puolalaiset juhlat ja erikoispäivät, joista yksi on huomenna. Tuskin kyseessä on mikään liputuspäivä, mutta kuulemma huomenna saa nukkua julkisilla paikoilla ihan luvan kanssa. Olisi kiva tietää päivän tarkoituksesta enemmänkin, sillä vaikka täällä on jo aika keväistä, helmikuu ei noin yleisesti ottaen ole mikään paras vuodenaika julkinukkumiseen. Tietysti jos lupa ulottuu kahviloihin ja ruokakauppoihin niin mikä jottei. 

Puolassa on isän- ja äitienpäivä, mutta niiden lisäksi tammikuussa on perätysten isoäitien ja isoisien päivät. Erilliset päivät voisi tulkita isovanhempien erityiseksi huomioimiseksi, mutta en nyt viitsi lähteä ylitulkitsemaan. Suomalainen tapa juhlia mummoja ja ukkeja äitienpäivän ja isänpäivän yhteydessä voitaisiin myös nähdä isovanhempien laskemisena yhtä tärkeäksi mitä vanhemmat ovat. Miksei se muuten ole isäinpäivä?

Seuraava iso juhla on sitten pääsiäinen. Sitä ennen ehdin syödä monenlaisia kakkuja. Alunperin ajattelin elvistellä jo nautiskelemillani herkuilla tässä postauksessa, mutta joudun nyt väsymyksen takia jättämään kakkukuvat myöhempään.