tiistai 27. toukokuuta 2014

Białowieżassa ei ole jokamiehenoikeuksia - onneksi

Białowieżan kansallispuisto Puolan itärajalla (ja Valko-Venäjän
länsirajalla) on ehdottomasti vierailun arvoinen. Turisteja houkutellaan luonnonsuojelualueelle żubrien eli visenttien avulla, mutta niiden näkeminen luonnossa vaatii melkoisen hyvää tuuria. Aarniometsä itsessään on kuitenkin niin hieno, ettei kannata pilata kokemusta harmittelemalla visenttien missaamista. Metsä on säilynyt sen suuremmalta ihmisen vaikutukselta lähemmäs 800 vuotta ja sellaisena se pyritään edelleen pitämään. Kansallispuiston sijainnin, koon ja muun tarkemman numeraalisen tiedon voi tarkistaa esimerkiksi kansallispuiston nettisivuilta.


Erityissuojellun alueen metsää

Saavuin Białowieżan kylään perjantaina illalla ja lauantaina aamulla lähdin turstistipisteen kautta opastetulle kierrokselle erityissuojelualueelle, jolle ei ilman opasta pääse. Tämä tarkoittaa käytännössä myös sitä, että reitti on kuljettava muiden turistien kanssa, mutta siitä huolimatta tämä osa metsää on ehdottomasti vierailemisen arvoinen! 

Satuin infopisteelle yhtä aikaa vaihtariporukan kanssa, ja saimme englanninkielisen oppaan puolessa tunnissa paikalle. Seitsemän hengen ryhmässä kolmen tunnin opastus maksoi noin seitsemän euroa. Kierroksen voi myös sopia etukäteen, mikä kannattaa siinä tapauksessa, jos on liikkeellä kavereiden kanssa. Jos lähtisin uudestaan, yrittäisin koota ryhmän aamuneljäksi, jolloin on paremmat mahdollisuuden nähdä eläimiä.


Kohti erityissuojeltua aluetta
Erityissuojellun alueen reitti on vain seitsemän kilometriä pitkä. Meille sattui oikein asiantunteva opas, joka kertoi alueen historiasta, puista ja linnuista. Suojelualue on perustettu vuonna 1921, mutta suojelun eteen on senkin jälkeen pitänyt tehdä töitä. Esimerkiksi sotien aikaan oli lähellä, ettei metsän läpi vedetty rautatietä, mutta joku professori sai estettyä sen. 

Suomessa vanhat koskemattomat metsät ovat yleensä kuusimetsi. Białowieżassa taas kasvaa tammia, lehmuksia, jalavia, hasselpuita, koivuja, saarneja, leppiä, vaahteroita, pyökkejä ja raitoja ja myös muutamia mäntyjä ja kuusia. Siis ainakin kaikkia näitä samassa metsässä hyvinkin pienellä alueella! Lehtipuiden määrä ja laatu on suomalaiselle erikoinen kokemus. Metsän yleisilmeessä hämmästyttävää on myös maaston tasaisuus. Koska se on se on lähes täysin tasaista. Aluksi tuntui, kuin olisi kävellyt hienossa muinaisessa puistossa, jossa jalopuut ovat alkaneet pitää omia kekkereitään. 


Puunrunkosaarekkeita
Tärkeää alueella on siis se, että kasvit saavat jäädä siihen, mihin sattuvat kaatumaan. Kosteikossa puut kasvoivat vanhojen runkojen päälle ja muodostiat uusien juurien kanssa pieniä saaria. Ohitimme paksuja tammia ja lehmuksia, jotka olivat kuorruttuneet sammaleella ja käävillä. Metsän ainoat kumpareet muodostuivatkin lähes lahonneista puiden rungoista. 


Lehmuksen ruumis sikiää
Tänne on ehkä pakko palata joskus syksymmällä. Ruska on varmasti huikea ja joo, ne visentit. Mutta jos jotain on pakko valita, eniten olen innoissani sienistä! Nytkin pääsin näkemään kauniita kääpiä ja jännittäviä limasieniä. Puolassa kasvaa ja täällä myös kerätään, syödään ja myydään paljon ruokasieniä. Tällainen lahopuuparatiisi varmasti tarjoaisi myös kaikkea kiinnostavaa opittavaa, jos pääsisi jonkun sieniasiantuntijan matkaan. Erityissuojellulta alueelta ei tietenkään saa poimia sieniä, mutta minulle riittää pelkkä katseleminenkin.


Valkoinen möykky on joku limasieni 


Kääpiä


Jauhenuijia


Lauantaina kävelin opastetun kierroksen jälkeen metsäpolun läpi reservaattiin, jossa pidetään paria visenttiä, villisikoja, ilvestä ja muutamaa muuta eläintä. Tarhan pääsymaksu on pari euroa ja siellä näkee varmasti isompia eläimiä, mutta käynti oli lievästi turha. Kaiken maailman kotieläintiloilla näkee vastaavaa. Onneksi kävelymatka tarhalle kulki läpi kauniin metsän, jonka polun varrella pysähdyin lukemaan infotauluja puista. Tarhaan menisin ehkä siinä tapauksessa, jos mukana on lapsia.


Obelix kävi vilvoittelemassa
Metsä ympäröi Białowieżan kylää siis joka puolelta, ja kävelyreitit oli oikein hyvin merkattu. Reittien kunto vastasi suomalaista kaupungin lähellä sijaitsevaa huollettua lenkkipolkua. Lisäksi kaikkialla on tasaista. Helteellä ja kuivalla säällä pärjää siis tennareilla tai muilla mukavilla kävelykengillä. Kuulin oppaalta, että 20 kilometrin päässä kylästä kulkee myös hieno reitti, mutta sitä varten olisi pitänyt varata oma päivänsä. Eli jos turistittomampi metsäretki kiinnostaa, kannattaa vuokrata pyörä (niitä saa parista pisteestä kylästä) ja ajaa aamulla hieman kauemmas. 


Sunnuntaina lähdin liikkeelle ennen viittä ja kävin kiertämässä kylän itäpuolella olevan lenkin. Herääminen kannatti, sillä linnut olivat äkeimmillään ja onnistuin säikäyttämään ja näkemään vilaukselta yhden villisian. Aamuvarhaisella metsässä on myös aivan omanlaisensa tunnelma. Kiikarit olisi tietysti aivan ehdoton juttu tällaiseen paikkaan lähdettäessä. 

Miksi tällaista metsää tarvitsee suojella niin tiukasti? Vietin viikonloppuni yksin, mutta muutamat ihmiskontaktit antoivat kysymykseen vastauksen. Opaskierroksella vaihtariryhmä esimerkiksi nosti rupikonnan käteensä, poimi polun varrelta valkosipulin lehden ja maasta katkenneita keppejä, joilla he mätkivät toisiaan. Ihan oikeasti. Opas sanoi jossain vaiheessa, että voisitteko olla käyttäytymättä kuin pienet lapset. Näiden urpojen käytös osoittaa sen, ettei aina riitä, jos luontoa suojellaan suoralta taloudellisen hyödyn tavoittelemiselta (rakentamiselta ja hakkuilta). Joskus on ihan hyvä rajoittaa myös ihmisten vapaata liikkumista. 

Visenttireservaatin portilla törmäsin keski-ikäisiin suomalaisiin. Siis sen alueen, jossa pidetään aitauksessa eläimiä, jotta niitä näkisi vähän todennäköisemmin. Heidän kommenttinsa tarhasta kertoo asenteesta, joka antaa hyvän syyn suojelulle: "Siis ei tuolla nähnyt mitään! Kymmenen vuotta sitten vierailtiin täällä ja sillon näki oikeasti eläimiä. Se on noitten EU-säädösten vika, että saa vaan pitää pari eläintä aitauksessa. Ennen sai olla enemmän." 

Että sellaista. Jäin sanattomaksi. 


Białowieżan kylä

Kansallispuistoon kannattaa lähteä jo siksi, että näkisi tämän kylän! Sympaattisempaa saa hakea. Kylässä on parituhatta asukasta, jotka toki siksi moikkailevat kaikille. Talot ovat puisia, matalia ja erivärisiä. Suomessa tällaisille taloille varattaisiin kullekin vähintään pari hehtaaria omaa pihaa, mutta tässä kylässä talot ovat vierivieressä, ikään kuin ympäröivältä valtaisalta metsältä olisi paremmin suojassa, kun naapuri on oikein lähellä. Sähkötolppien päissä oli haikaroiden pesiä. 

Kylänraitti aamuvarhaisella
Kävin syömässä kahdessa ravintolassa, jotka molemmat tarjosivat erinomaista ruokaa ja palvelua, mutta huomattavasti Varsovan hintatasoa halvemmalla (kyllä, se on näköjään mahdollista). Ensimmäisenä iltana söin Stoczekissa ja toisena Pokusassa, joista kummatkaan eivät olleet kovin kasvissyöjäystävällisiä, mutta taivuin kalaan ja riistaan. Joka paikasta saa tietysti  Zubr-olutta ja Zubrowka-vodkaa, mutta niitä saa Varsovastakin, joten maistoin sekä valkovenäläistä että ukrainalaista olutta.


Täältä ne lapset tulevat


Matkustaminen Varsovasta Białowieżaan

Białowieżan kylä ja kansallispuisto sijaitsevat Itä-Puolassa aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa, ja metsä jatkuu naapurimaan puolelle. Kylään pääsee joustavasti Białystokin kaupungin kautta bussilla tai junalla. Juna maksaa noin 15 euroa, ja aikataulut voi tarkistaa täältä. Itse päädyin käyttämään Polski Bus -yhtiön linja-autoa, joka maksaa n. 7 euroa. Bussilippu kannattaa ostaa etukäteen, sillä bussit ovat erittäin suosittuja. Bussi Białystokiin lähtee Varsovan metron päätepysäkin, Młocinyn, bussiasemalta. Matka kestää kolme tuntia. Białystokista Białowieżaan menin Voyager-bussilla, jonka busseihin ei voi etukäteen ostaa lippuja. Bussi lähti samalta laiturilta, jolle Polski Bussi saapui. Täältä voi tarkistaa paikallisten bussifirmojen aikataulut. Bussi maksoi alle neljä euroa.

Bussien aikataulut ja saapuminen Białowieżaan kannattaa miettiä joten kuten etukäteen. on ihan kaunis kaupunki, jossa voi helposti viettää muutamien tuntien ruokailutauon, jos aikataulut eivät osu aivan nappiin. Keskusta on kävelymatkan päässä bussipysäkiltä, ja osa kansallispuiston turisteista viettääkin yönsä Białystokissa. Itse halusin lähteä luontoon jo aamuvarhaisella, joten oli kannattavaa viettää yö Białowieżassa.

Majoitus

En suunnitellut reissuani tarpeeksi hyvin etukäteen. Siksi päädyin majoittumaan kansallispuiston nettisivuilla tarjottavaan Guest Houseen. Yö yhden hengen huoneessa maksoi 25 euroa, mikä ei tietenkään ole kovin kallista, mutta paikka oli turhan kliininen ja tylsä minun makuuni. Olisi ollut sama maksaa kymmenen euroa enemmän ja mennä jompaan kumpaan kylän isommista hotelleista, joissa olisi varmaan saanut myös aamupalan ja uima-altaan. Tai sitten olisi kannattanut lukea netistä se, minkä havaitsi paikan päällä omin silmin: kylä on pullollaan uskomattoman söpöjä pieniä mökkejä, joista joka toinen tarjoaa majoitusta, kun vain kävelee sisään ja kysyy tarjousta. Useat mökeistä tarjoavat myös kotitekoista ruokaa. Suosittelen siis menemään paikan päälle ja valitsemaan sen majapaikan, joka vaikuttaa viihtyisimmältä. 





maanantai 12. toukokuuta 2014

Minuutteja

Sängystä aamutoimien kautta hissiin 24 minuuttia
Kahviveden kiehuminen 13.12 minuuttia
Hissimatka kotiin 0.46 minuuttia
Kotiportaat alaspäin 1.13 minuuttia
Kotiportaat ylöspäin 1.09 minuuttia
Kävelymatka tavarataloon 16.34 minuuttia
Eräs ruokakauppahaahuilu 67.33 minuuttia
Matka töihin aamulla 46.20 minuuttia
Zapiekankan grillaamisen odottelu lounastauolla 6.17 minuuttia
Matka kotoa ratikkapysäkille 5.14 minuuttia
Matka treeneistä kotiin 42.28 minuuttia
Hampaiden pesu 2 minuuttia

Tässä ei ole mitään statementtiä, koska en ole koskaan aiemmin kellottanut tekemisiäni. 

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Syömistä ja suunnittelua

Näinhän siinä käy, kun laiminlyö bloggaamisen. Asiaa on liikaa ja lopputulos ylipitkä lista satunnaisia poimintoja. Minulla on kuitenkin hyvä syy laiskuuteni! Viime viikonloppuna sain ensimmäisen vierailijan Suomesta. Nelipäiväinen turistielo opetti, että kaupungissa on vielä lukemattoman paljon nähtävää ja hengailupaikkoja.

Vaikka minusta on kiva pyöriä täällä yksinäni, oli todella virkistävää päästä saman tien päivittelemään asioita jollekin tutulle ihmiselle. Monet jo tutuksi käyneet asiat ihmetyttivät vierastani, jolloin tajusin itsekin hämmästellä niitä. Monet suurkaupungin ajanvietteet on myös suunniteltu sosiaalisesti nautittavaksi. Älkää käsittäkö väärin! Kyllä minulla kavereita on. Mutta he eivät ole täällä turisteina.

Intouduin koristelemaan asuntoani, joka muuten soveltuu varsin hyvin vieraiden majoittamiseen. Tämä Sokrateshan on herran jestas virallisesti hotelli! Alhaalla on respa ja karkkiautomaatti, kuten asiaan kuuluu.

Vastaanotto ja emäntä
Parhaat elämykset saimme ruoasta ja puolalaisesta designista. Kävimme joka päivä kaksi kertaa syömässä ja joka kerta minulle entuudestaan tuntemattomassa paikassa. Ja aina tärppäsi! Siitä ei voi kuin päätellä, että kaupungissa on pakko olla vielä lisää hyviä (ja tietysti myös huonoja) ravintoloita. Tosin tärppäämisellä tarkoitan nyt sitä, että osasimme valita kulloiseenkin tilanteeseen täydellisesti sopivan paikan. Vieraallani ja minulla on onneksi varsin samankaltaiset mieltymykset ja sen lisäksi kyky joustaa ja neuvotella, joten olemisen organisointi oli ihanan mutkatonta. 

Minulla on sellainen määrä kuvia, että tästä saisi helposti ruokapornopostauksen. Yritän kuitenkin saada jossain vaiheessa aikaiseksi jutun, jossa keskityn nimenomaan ravintoloiden arvosteluun. Pitää kuitenkin puhua vähän myös ruoasta, koska se oli niin suuressa osassa viikonloppuamme. Jos kuulemani huhut puolalaisen ruoan "likaisuudesta" pitävät paikkaansa, se ei ainakaan vaikuta ruoan makuun. Täällä on ravintoloissa todella paljon parempaa ruokaa mitä Suomessa. Jos siis ei vain ole niin hölmö, että menee johonkin ketjuravintolaan. No toisaalta Suomessakin yleensä kaikki muut kuin ketjupaikat ovat jo ihan kelvollisia. Ongelma Suomessa on, että muita kuin ketjupaikkoja on usein hankala löytää. 

Kävimme vieraani kanssa puolalaisessa, italialaisessa, thaimaalaisessa ja bulgarialaisessa ravintolassa sekä muutamissa, joita kutsutaan kai fuusiokeittiöksi. Kaikissa ruoka oli tuoretta ja juuri valmistettua tai jos ei ollut, sitä ei ainakaan huomannut. Slow food ja paikallisuus on muodissa, joten monissa ravintoloissa panostetaan laatuun. Tietysti kävimme myös kahviloissa ja baareissa. Baarien ja ravintoloiden välinen ero ei aina ole kovin suuri, sillä suurimmasta osasta kuppiloita saa myös vatsan täyttäviä ruoka-annoksia. 

Sitten siitä designista. Designia näkee esimerkiksi ravintoloissa, joissa on usein todella persoonallinen sisustus! Täällä on myös paljon pieniä putiikkeja, joissa kaupataan Puolassa suunniteltuja ja valmistettuja vaatteita. Ne ovat todella huolellisesti tehtyjä, ja ompelija istuu yleensä itse tiskin takana ja voi kertoa tuotteista enemmän. Käväisimme myös pari kertaa isossa ostoskeskuksessa, mutta ei sieltä tehnyt mieli ostaa oikein mitään. Hintavampienkin ketjujen vaatteet tuntuivat päällä ihan roskalta, kun oli päässyt ensin kokemaan, miltä laadukas vaate tuntuu. Laadun lisäksi puolalaisessa suunnittelussa vallitseva tyyli sattui miellyttämään sekä minun että vierailijani makua. Muutamasta kaupasta olisi tehnyt mieli ostaa kaikki! Etenkin kun hinnat olivat varsin kohtuullisia suomalaiselle kukkarolle. En tosin halua nyt mennä siihen, kuinka paljon työn tekijälle jää rahaa käteen. Toivottavasti kuitenkin enemmän, mitä kiinalaiselle tehdastyöntekijälle.

Syömisen ja shoppailun lomassa kävimme julistemuseossa (Wilnów Muzeum Plakatu), jossa oli parhaillaan esillä kansainvälinen julistebiennaali. Totesimme, että harvoissa taidenäyttelyissä lähes jokaisessa teoksessa on jotain kiinnostavaa - julisteissa on. Miinusta museo saa tosin siitä, että julisteiden esittelytekstit olivat vain puolaksi. Julisteisiin sisältyy kuitenkin yleensä jonkin jekku tai oivallus, jonka voi ymmärtää vain, jos tietää, minkä tapahtuman julisteesta on kysymys. Aina sitä ei voinut ulkomuodosta päätellä. 

Wilnów Muzeum Plakatu
Yllätykseksemme museo sijaitsi Wilnówin kuninkaallisen palatsin alueella. Kyllähän se luki kartassa, mutta minulla ei ollut tietoa palatsista, joten tajusimme vasta paikan päällä, mistä palatsissa oli kysymys. Tai no, hieman se vaati googlettamista, sillä myös palatsin infot olivat vain puolaksi. 

Panoraamakuvat olivat hitti
Palatsi oli kummallisen kirkkaan keltainen ja sitä koristivat patsaat, joissa yllättäen tuntui olevan joitain muita kuin uskonnollisia aiheita. Palatsi on valmistunut vuonna 1696 ja on ilmeisesti yksi harvoista sodista selvinneistä rakennuksista Varsovassa. Siellä on ehtinyt majailla monia kuninkaallisia. Sisäänpääsy oli sattumalta ilmainen, mutta sitä varten piti silti hankkia lippu, joka oikeutti vierailuun vain tiettyyn kellonaikaan. Hieman tuli juostua, mutta pääsimme kuitenkin sisälle. Pytinki oli vaikuttava. 

Kevät!
Wilanowista jatkoimme matkaa keskustaan design-messuille, jossa ihailimme huonekaluja ja muuta sisustustavaraa. Yhteen rakennukseen oli kerääntyneenä kymmenittäin puolalaisia yrityksiä, jotka esittelivät tuoleja, hyllyjä, astioita, julisteita, kirjoja ja myös vaatteita. Huonekalujen hinnat olivat jo sellaisia, että pitäisi harkita, kannattaisiko rahdata niitä Suomeen. No ei tarvitse harkita: kyllä kannattaisi, jos vain olisi asunto, jota sisustaa. Ja ehkä vähän säännöllisemmät tulot.

Lamppuja
Messuilta olisi voinut ostaa huonekalujen lisäksi myös lattiat. Purpura-niminen yritys valmistaa erilaisia laattoja, joita voi käyttää sisäpintojen päällystämiseen. Firmalla on muutama eri kuvio, joihin voi itse valita haluamansa väriyhdistelmät. 

Pitäisi lopettaa kuolaaminen, jos saisi tällaiset lattiat

Eräs päivä kävimme asuntoni vieressä sijaitsevassa basaarissa. Aaltopeltikojuista ja muista epäilyttävän näköisistä rötteilöistä muodostuva kuja on ehdottomasti paras paikka ostaa vihanneksia ja hedelmiä ja varmasti myös lihaa ja kalaa. Olen tajunnut asian vasta hiljattain, mutta basaarissa on halpaa ja HeVi on markettien tarjontaan verrattuna tuoreempaa. Onhan se vähän ällöttävää, kun kaikki ohikulkijat hipelöivät hedelmiä, mutta sama se toistuu kaupoissakin. Ja kaupoissa niitä hedelmiä käsitellään asiakkailta täysin piilossa! En halua tietää, mitä markettien takahuoneissa tapahtuu. 

Asiointi kojuilla pitää toki hoitaa puolaksi, mutta siinäpähän saa hyvää harjoitusta. Nyt kun minulla oli vieras mukana, uskaltauduin hypistelemään myös muiden kuin ruokakojujen tavaroita. Päädyin ostamaan kuuden euron rannekellon ja pari euron kukkamekon. Osaan puolaa jo sen verran, että osaan kysyä ja ymmärtää hintoja. Sillä pärjää jo aika hyvin!

Hedelmiä ja vihanneksia

Liha kannattaisi varmaan hankkia täältä

Omenoita on monta eri lajia
Viimeisenä iltana suuntasimme nettiselailun perusteella ravintolaan, josta sai hyvän ruoan lisäksi hauskoja drinkkejä. Omassani oli rosmariinin oksa ja chilipalko. Ravintolasta siirryimme Nowy Swiat -kadun takapihana tunnettuun baarikeskittymään, jossa on kymmeniä pieniä baareja vieri vierekkäin. Oli niin lämmin, että aluksi tarkenimme terassilla! 

Jossain vaiheessa iltaa seuraamme liittyi joukko bulgarialaisia opiskeljoita, jotka olivat parhaillaan vaihdossa Ruotsissa, mutta käymässä Varsovassa. Hävetti hieman, kun tajusin tietäväni hyvin vähän mitään muuta Bulgariasta, kuin että siellä on halpoja aurinkorantoja. Ei se tietämys kauheasti illan aikana lisääntynyt, mutta menimme kuitenkin seuraavana päivänä vieraani kanssa bulgarialaiseen ravintolaan syömään - ihan jo siitäkin syystä, että Suomessa ei moisia rafloja taida juuri olla. Ruoka oli taivallista! Se muistutti makumaailmaltaan hieman kreikkalaista ruokaa. Kaiken lisäksi edellisen illan bulgarialainen seurue pölähti samaan ravintolaan juuri, kun olimme lähdössä pois. Se oli hauskaa! 

Vieraani lähtöpäivänä tuli sitten hetkeksi kesä. Lämpötila kapusi yli kahdenkymmenen ja ulkona pystyi hengailemaan hihattomassa. Aikaa ei ollut paljoa, mutta kävimme piipahtamassa Lazienki-puistossa Chopinin muistomerkkipatsaan luona. Puisto sijaitsee keskustan tuntumassa ja on 76 hehtaarin kokoinen. Sitä on kehuttu monessa paikassa yhdeksi Varsovan ykkösnähtävyyksistä, ja päätinkin jo muuttaa puistoon asumaan, kunhan sää vielä vähän lämpenee. 

Pieleen mennyt panoraama Chopinin muistomerkin edustalta


En millään saa sisällytettyä tähän kaikkea, mistä tekisi mieli kertoa! Nyt on tullut kuitenkin testattua, että kämppäni on sijainniltaan ihan kelvollinen majoittamiseen ja että tässä kaupungissa on niin paljon tekemistä, ettei täällä kämpässä tarvitse paljoa lojua. 

Alkuhärkä eli żubr





torstai 27. maaliskuuta 2014

Tahtoisin uskoa, että pappa oli mukava mies

Istuin bussipysäkillä, kun vanhempi mies tuli luokseni. Hän kysyi minulta jotain puolaksi.
- En ymmärrä, minä vastasin. - En puhu puolaa.
- Mutta Neitihän puhuu vallan hyvin! Pappa kehui.
Olin tyytyväinen, että ymmärsin kehut.
- Kiitos, kiitos!
Tunnelma jäi odottavaiseksi. Pappa katseli vähän ympärilleen ja etsi sanottavaa.
- Tuolla puistossa [jotain höpinää innokkaasti] Kun olin 18 [jotain siitä alueesta, jolla olimme].
- En ymmärrä, sanoin pahoitellen.
Pappa mietti hetken. Sitten hän sanoi hitaammin, painokkaammin, mutta ei kuitenkaan alkanut huutaa:
- Minä olen 82-vuotias, hän taputti rintakehäänsä.
- Ymmärrän!
- Hyvä!

Hän jatkoi tarinointia itsestään ja siitä läheisestä puistosta, ilmeisestikin. Pappa piti taukoja, joiden aikana sanoin ymmärtäväni. Jos en ymmärtänyt, pappa huitaisi leppoisan turhautuneesti kädellään kuin pyyhkiäkseen aiheen. Välillä hän katseli ympärilleen ja mietti uuden tavan sanoa asiansa. Hymyilin ja yritin elehtimällä osoittaa olevani kiinnostunut. 

Mietin kovasti, mitä osaan puolaksi.
- Olen Suomesta, tajusin vihdoin sanoa.
- Ohoo, Suomesta! Suomi [jotain] tuhansia [jotain] rakastan [jotain].
Väliin nyökkäilin, välillä pudistin päätäni. Pappa huitaisi kädellään ja mutisi jotain aina,  kun en ymmärtänyt. Pian keskustelu kuitenkin tyrehtyi. Pappa seisoi vielä siinä vieressä. Minä istun penkillä.
- Kiitos oikein paljon, pappa sanoi lopulta, kun ehkä koki olleensa jo tarpeeksi kauan häiriöksi.
- Kiitos paljon, vastasin ja pappa siirtyi muutaman askelen kauemmaksi.
- Näkemiin! Osaisin vielä lisätä, johon pappa vastasi ilahtuneesti:
- Näkemiin!

Jäin miettimään miehelle mahdollisia historioita. Oli hänen elämänsä ollut ankeaa, turhauttavaa, vaikeaa, romanttista, onnellista tai mitä tahansa, minun näkökulmastani se olisi varmaankin kiinnostavaa. Ehkä oli ihan hyvä, ettemme voineet keskustella sen syvällisemmin, sillä ymmärtämättömyys jätti sopivasti mysteeriksi tapahtumat ja miehen persoonan. Lämminhenkinen kohtaaminen itsessään ja molemminpuolinen yritys ymmärtää toista herautti kyynelet silmiini.  

Mistäs tiedän, millainen idiootti pappa saattaisi olla. Siinä vaiheessa, kun pystyy ilmaisemaan mielipiteensä, ihmisten kanssa ei ole enää niin helppo tulla toimeen. Tällä kielitaidon tasolla tarve tulla ymmärretyksi on toistaiseksi suurempi kuin tarve haastaa ymmärrystä. 


lauantai 22. maaliskuuta 2014

Harmaa peittyy pian

Katsokaa! Viikko sitten ruusupuska pukkasi uusia lehtiä:




Täällä on viikossa ehtinyt myrskytä, sataa ja paistaa aurinko. Lämpötila nousi eilen yli kahdenkymmenen, ja vietin lounastauon kirjakahvilan terassilla aurinkotuolissa. Farkut poltti reisiä. 


Sää on ihana mutta kavala. Iltaisin on edelleen vilpoisaa, ja paikallisten mukaan lunta voi sataa vielä toukokuussa. Tänään tuntui kuitenkin, että vihreys ottaa vallan harmaudesta päivän tai parin päästä. Otin muutaman kuvan, joissa jo näkyy uutta kasvustoa, mutta siihen pitää vielä erikseen kiinnittää huomio.  





Tällä viikolla yhden oppitunnin aiheena oli suomalainen sauna ja mökki. Siinä keskustellessamme minuun iski todella kova ikävä järven rannalle ja luontoon! Pystyin kuvittelemaan elävästi, miltä järvi haisee ja miltä laineiden liplatus (ei sitä voi muulla verbillä kuvata) kuulostaa ja miltä tuntuu, kun voi kävellä avojaloin kaikkialle ja käydä kyykkypissalla, jos ei jaksa mennä huussiin asti. Koin edustavani stereotyyppistä mökkihullua suomalaista, eikä oppikirjan kliseinen kuvaus mökkiviikonlopusta tuntunut lainkaan kliseiseltä. 

Olen tainnut jo tämän parin kuukauden perusteella oppia itsestäni sen, että en ehkä haluaisi viettää loppuelämääni isossa kaupungissa. Tämä on kivaa väliaikaisesti, mutta en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että haluaisin elää aina näin. No, en toisaalta ole vielä ollut vakuuttunut mistään paikasta niin kovasti, että haluaisin siellä aina elää. Tuskin pysyvyyden kaipuu iskee kuitenkaan Varsovassa Varsovaa kohtaan. 

Saa nähdä, miten mieli muuttuu, kun puistot räjähtävät vihreiksi ja pääsen kokemaan ilmeisen eläväisen urbaanin ulkoilukulttuurin. Täällä on niin paljon lehtipuita, että maisema tulee muuttumaan voimakkaasti varmaan kuukauden sisällä. Kaikki varsovalaiset myös hehkuttavat sitä, miten joenranta-alue muuttuu keväällä "aivan fantastiseksi". Siellä on kuulemma paljon terasseja ja kivoja hengailumestoja. Niin, ei Suomessakaan ole kovin monta paikkaa, jotka ovat viehättäviä alkukeväästä, joten tuskin ihastuisin sielläkään mihinkään maaliskuun perusteella. Ja jotenkin kummasti siitä mökkifantasioinnistakin jäi hyttyset uupumaan. 

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Jos olisin tehnyt enemmän

Päivä ei ala lupaavasti, jos heti aamusta pitää soittaa johonkin asiakaspalveluun. Asiakaspalveluihin soittaminen ei ole koskaan kivaa. Asiani koski luottokortin veloitusta, ja minun piti puhelun aikana säätää verkkopankin asetuksia. Ääh. Virkailija oli onnekseni mukava ja sai heti kiinni oikeasta selittämisen yksityiskohtaisuuden tasosta, jota kaltaiseni taloustahmatassu tarvitsee, mutta siitä huolimatta puhelu tuntui epämukavalta. Jokainen kysymykseni pitkitti kallista ulkomaanpuhelua ja koin painetta ymmärtää kaiken nopeasti, mutta toisaalta kysyä olennaiset kysymykset, jotta en joutuisi soittamaan enää uudestaan. Ääh. Virkailija aisti tehokkuuden vaatimuksen ja oli napakka. Ehkä pitäisi kotimaanpuheluissakin väittää olevansa ulkomailla, jotta asiointi nohevoituisi.

Olin puhelusta hieman ärtynyt, mutta siinä vaiheessa kun puurolusikka heitti katapulttina ryynit jääkaapin hyllylle (puuroa voi valmistaa myös jääkaapissa), aloin hiljaisesti hakea sellaista asioihin tyytyvää mielentilaa.  Verkkatakin vetoketjun jumiutuminen ei enää juuri häirinnyt ja ratikassa pääsin purkamaan kenkkua aamua työkaverilleni. Opettaminen sujui hyvin, mutta töiden jälkeen käytin puolisen tuntia siihen, että ravasin kaikissa päivän aikana vierailemissani saleissa etsimässä hävinnyttä kalenteriani, jota ei sitten lopulta löytynyt. Ravasin, sillä viisikerroksisen laitoksen jokainen luentosali on lukossa ja avaimet pitää hakea ja kuitata aina erikseen kellarikerroksesta. Ja toki meidän työhuoneemme sijaitsee ylimmässä. Hissin taas olen todennut kävelyä hitaammaksi. 

Vastoinkäymisten päivä siis, mutta onneksi aurinko paistoi lämpimästi koko iltapäivän! Ja kirkkaasti, sillä unohdin aurinkolasini työhuoneeseen.  Minusta on kivaa se, että minulla on kivaa, vaikka asiat menisivät vähän mönkään. Ulkomailla oleminen voi joskus myös lieventää monia hankalia tilanteita. Minulla oli hauskaa kun kuvittelin, miltä vaikutin avaimia luovuttavien vahtimestareiden silmissä, joille selitin Google-kääntäjän avulla ongelmaani.  Jos vika on täysin minun (puurot lattialla, kalenterin hukkuminen) pystyn suhtautumaan niihin huumorilla. Jos taas tuntuu siltä, että jossain systeemissä on vikaa (yleensä kaikki asiakaspalvelutilanteet), saatan hermostua.

No se tästä päivästä. Varsova tuntuu jo jollain tasolla todella tutulta ja elämä tasaiselta. Se ei tosin tarkoita ikävää tai epämiellyttävää. Joka päiväksi varmasti riittäisi uusia asioita, mutta koko ajan ei pysty ottamaan vastaan aktiivisesti. Joudun toistamaan itselleni aika usein sitä, että minun on ihan sallittua rutinoitua tai möllöttää viikonloppuiltana kotona. Välillä meinaan tuntea suorituspaineita ja huonoa omaatuntoa jos ”en teekään mitään”. Hölmöä, mutta ymmärrettävää, kun aikaa on vähän ja intoa paljon.

Kirjoitan tätä juttua kahvilassa nimeltä Chlodna 25. Olen käynyt todella monessa eri kahvilassa ja ravintolassa, joista useimmat ovat olleet tällaisia ihanan kotoisia kaupunkiolohuoneita. Juuri sellaisia, joita usein valitetaan Suomesta puuttuvan. Tai ainakin minä valitan. Mutta niin, selitän vielä vähän tuota tekemättömyydestä aiheutuvaa huonoa omaatuntoa. Tämä kahvila on kiva. Olen tyytyväinen, että tulin tänne. Nyt minulla on rentoutunut olo ja hyvä kahvinmaku suussa. Avara tila, taulut ja ihmiset ympärillä estävät mieltä vaipumasta sellaiseen pöpperöön, jossa ei vielä nukahda muttei kykene lukemaankaan ja päätyy tuijottamaan jotain sarjaa tuntikausia putkeen. Tuo tylsämielinen olotila olisi ollut luultavasti vastassa kotona.

Olisin siis pettynyt itseeni, jos en olisi tullut tänne. Kuitenkin jouduin tekemään hyvin aktiivisesti sen valinnan, että en lähde kaupan kautta kotiin, vaan etsiydyn vielä johonkin istuskelemaan. Ennen tänne tuloa kävin jo tutun kahvilan jonossa seisomassa. Otin tuijotuskilpailun tsekkiläisen hunajakakun kanssa, hävisin ja päätin tulla tähän paikkaan, josta olin kuullut kehuja monesta eri lähteestä. Olen kotoa katsottuna vastakkaisella puolella kaupunkia, ja kotimatkaan tulee tuhrautumaan luultavasti tunteroinen. Arkipäivänä tänne tuleminen olisi ollut kuitenkin vielä stressaavampaa, joten minun oli oikeastaan ”pakko” tulla tänään. Kello on onneksi vasta kahdeksan, joten ehdin vielä rentoutua tänään kotona, jos väsymys iskee.

Huono omatunto syntyy siis siitä, että väsyneenä pitää tehdä päätöksiä hyvin ristiriitaisissa tuntemuksissa. Hetkellisesti mieli hapuilee kohti kotia, mutta toinen aivopuolisko tietää, että jos vain jaksaa hieman taistella mielihaluja vastaan, siitä voi seurata jotain kiinnostavampaa, mitä siitä helpommasta vaihtoehdosta. Aiemmin vallinneen väsyneen mielentilan usein myös unohtaa siinä vaiheessa, kun on hetken levännyt kotona. Silloin saattaa sortua jossittelemaan, että miksi ei mennyt vielä käymään jossain. 


Saman tunteen sukulainen voi ilmaantua minkä tahansa elämänvaiheen jälkimainingeissa. Tai vielä pahempaa, joskus vuosien jälkeen. Jos ensi syksynä marmatan jollekulle, että miksi kävin niin vähän elokuvissa tai olisinpa käyttänyt enemmän aikaa puolan opiskeluun täällä ollessani tai miksi en matkustanut enempää Puolan sisällä, niin muistuttakaa minua tästä kirjoituksesta. 

Kahvi muuten ehti tässä kirjoittelemisen aikana vaihtua olueen ja oliiveihin (oliivilasi tuli automaattisesti olutpullon mukana), joten keskityn nyt niihin ja tähän hetkeen.  


keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Täydelliset portaat

On todella, todella raivostuttavaa, jos portaita kävellessään askel seuraavalle portaalle pitää ottaa aina samalla jalalla. Tällainen porrassuunnittelun surkimus löytyy esimerkiksi Jyväskylän Matkakeskukselta Paviljonkiin johtavan tuubin jälkeisistä "portaista". Perinteisissä portaissa, joissa kullekin askelmalle astutaan vain kerran, on se ongelma, että niitä on vaikea mennä nopeasti alaspäin. Pitää "tikuttaa". Ylöspäin astuessa voi harppoa kaksi askelmaa kerrallaan, jolloin pikkuportaissa on yleensä ihan kelpo välistys. 

Mutta minun työmatkallanipa on täällä yhdet täydelliset portaat! Niiden kulkeminen on leppoisan vauhdikasta molempiin suuntiin. Portaat ovat niin ihanat, että päätin tässä eräänä aamuna videoida kiireestä huolimatta tuon lyhyen, mutta nautinnollisen osuuden matkastani. Portaat löytyvät pääkampuksen ja unkarin laitoksen välillä sijaitsevasta puistosta. Videolle tallentui mielestäni hyvin sellainen tyydyttävä rullaus, jonka suoman kiihdytyksen voi vielä hyödyntää loivassa alamäessä, joka jatkaa portaita läpi puiston. Ah, tällaisia lisää!

Katsokaa video äänien kanssa: lopussa on rytmikkäästi haukkuva koira.