Jos olisin tehnyt enemmän

Päivä ei ala lupaavasti, jos heti aamusta pitää soittaa johonkin asiakaspalveluun. Asiakaspalveluihin soittaminen ei ole koskaan kivaa. Asiani koski luottokortin veloitusta, ja minun piti puhelun aikana säätää verkkopankin asetuksia. Ääh. Virkailija oli onnekseni mukava ja sai heti kiinni oikeasta selittämisen yksityiskohtaisuuden tasosta, jota kaltaiseni taloustahmatassu tarvitsee, mutta siitä huolimatta puhelu tuntui epämukavalta. Jokainen kysymykseni pitkitti kallista ulkomaanpuhelua ja koin painetta ymmärtää kaiken nopeasti, mutta toisaalta kysyä olennaiset kysymykset, jotta en joutuisi soittamaan enää uudestaan. Ääh. Virkailija aisti tehokkuuden vaatimuksen ja oli napakka. Ehkä pitäisi kotimaanpuheluissakin väittää olevansa ulkomailla, jotta asiointi nohevoituisi.

Olin puhelusta hieman ärtynyt, mutta siinä vaiheessa kun puurolusikka heitti katapulttina ryynit jääkaapin hyllylle (puuroa voi valmistaa myös jääkaapissa), aloin hiljaisesti hakea sellaista asioihin tyytyvää mielentilaa.  Verkkatakin vetoketjun jumiutuminen ei enää juuri häirinnyt ja ratikassa pääsin purkamaan kenkkua aamua työkaverilleni. Opettaminen sujui hyvin, mutta töiden jälkeen käytin puolisen tuntia siihen, että ravasin kaikissa päivän aikana vierailemissani saleissa etsimässä hävinnyttä kalenteriani, jota ei sitten lopulta löytynyt. Ravasin, sillä viisikerroksisen laitoksen jokainen luentosali on lukossa ja avaimet pitää hakea ja kuitata aina erikseen kellarikerroksesta. Ja toki meidän työhuoneemme sijaitsee ylimmässä. Hissin taas olen todennut kävelyä hitaammaksi. 

Vastoinkäymisten päivä siis, mutta onneksi aurinko paistoi lämpimästi koko iltapäivän! Ja kirkkaasti, sillä unohdin aurinkolasini työhuoneeseen.  Minusta on kivaa se, että minulla on kivaa, vaikka asiat menisivät vähän mönkään. Ulkomailla oleminen voi joskus myös lieventää monia hankalia tilanteita. Minulla oli hauskaa kun kuvittelin, miltä vaikutin avaimia luovuttavien vahtimestareiden silmissä, joille selitin Google-kääntäjän avulla ongelmaani.  Jos vika on täysin minun (puurot lattialla, kalenterin hukkuminen) pystyn suhtautumaan niihin huumorilla. Jos taas tuntuu siltä, että jossain systeemissä on vikaa (yleensä kaikki asiakaspalvelutilanteet), saatan hermostua.

No se tästä päivästä. Varsova tuntuu jo jollain tasolla todella tutulta ja elämä tasaiselta. Se ei tosin tarkoita ikävää tai epämiellyttävää. Joka päiväksi varmasti riittäisi uusia asioita, mutta koko ajan ei pysty ottamaan vastaan aktiivisesti. Joudun toistamaan itselleni aika usein sitä, että minun on ihan sallittua rutinoitua tai möllöttää viikonloppuiltana kotona. Välillä meinaan tuntea suorituspaineita ja huonoa omaatuntoa jos ”en teekään mitään”. Hölmöä, mutta ymmärrettävää, kun aikaa on vähän ja intoa paljon.

Kirjoitan tätä juttua kahvilassa nimeltä Chlodna 25. Olen käynyt todella monessa eri kahvilassa ja ravintolassa, joista useimmat ovat olleet tällaisia ihanan kotoisia kaupunkiolohuoneita. Juuri sellaisia, joita usein valitetaan Suomesta puuttuvan. Tai ainakin minä valitan. Mutta niin, selitän vielä vähän tuota tekemättömyydestä aiheutuvaa huonoa omaatuntoa. Tämä kahvila on kiva. Olen tyytyväinen, että tulin tänne. Nyt minulla on rentoutunut olo ja hyvä kahvinmaku suussa. Avara tila, taulut ja ihmiset ympärillä estävät mieltä vaipumasta sellaiseen pöpperöön, jossa ei vielä nukahda muttei kykene lukemaankaan ja päätyy tuijottamaan jotain sarjaa tuntikausia putkeen. Tuo tylsämielinen olotila olisi ollut luultavasti vastassa kotona.

Olisin siis pettynyt itseeni, jos en olisi tullut tänne. Kuitenkin jouduin tekemään hyvin aktiivisesti sen valinnan, että en lähde kaupan kautta kotiin, vaan etsiydyn vielä johonkin istuskelemaan. Ennen tänne tuloa kävin jo tutun kahvilan jonossa seisomassa. Otin tuijotuskilpailun tsekkiläisen hunajakakun kanssa, hävisin ja päätin tulla tähän paikkaan, josta olin kuullut kehuja monesta eri lähteestä. Olen kotoa katsottuna vastakkaisella puolella kaupunkia, ja kotimatkaan tulee tuhrautumaan luultavasti tunteroinen. Arkipäivänä tänne tuleminen olisi ollut kuitenkin vielä stressaavampaa, joten minun oli oikeastaan ”pakko” tulla tänään. Kello on onneksi vasta kahdeksan, joten ehdin vielä rentoutua tänään kotona, jos väsymys iskee.

Huono omatunto syntyy siis siitä, että väsyneenä pitää tehdä päätöksiä hyvin ristiriitaisissa tuntemuksissa. Hetkellisesti mieli hapuilee kohti kotia, mutta toinen aivopuolisko tietää, että jos vain jaksaa hieman taistella mielihaluja vastaan, siitä voi seurata jotain kiinnostavampaa, mitä siitä helpommasta vaihtoehdosta. Aiemmin vallinneen väsyneen mielentilan usein myös unohtaa siinä vaiheessa, kun on hetken levännyt kotona. Silloin saattaa sortua jossittelemaan, että miksi ei mennyt vielä käymään jossain. 

Saman tunteen sukulainen voi ilmaantua minkä tahansa elämänvaiheen jälkimainingeissa. Tai vielä pahempaa, joskus vuosien jälkeen. Jos ensi syksynä marmatan jollekulle, että miksi kävin niin vähän elokuvissa tai olisinpa käyttänyt enemmän aikaa puolan opiskeluun täällä ollessani tai miksi en matkustanut enempää Puolan sisällä, niin muistuttakaa minua tästä kirjoituksesta. 

Kahvi muuten ehti tässä kirjoittelemisen aikana vaihtua olueen ja oliiveihin (oliivilasi tuli automaattisesti olutpullon mukana), joten keskityn nyt niihin ja tähän hetkeen.