Białowieżassa ei ole jokamiehenoikeuksia - onneksi

Białowieżan kansallispuisto Puolan itärajalla (ja Valko-Venäjän

länsirajalla) on ehdottomasti vierailun arvoinen. Turisteja houkutellaan luonnonsuojelualueelle żubrien eli visenttien avulla, mutta niiden näkeminen luonnossa vaatii melkoisen hyvää tuuria. Aarniometsä itsessään on kuitenkin niin hieno, ettei kannata pilata kokemusta harmittelemalla visenttien missaamista. Metsä on säilynyt sen suuremmalta ihmisen vaikutukselta lähemmäs 800 vuotta ja sellaisena se pyritään edelleen pitämään. Kansallispuiston sijainnin, koon ja muun tarkemman numeraalisen tiedon voi tarkistaa esimerkiksi kansallispuiston nettisivuilta.

Erityissuojellun alueen metsää

Saavuin Białowieżan kylään perjantaina illalla ja lauantaina aamulla lähdin turstistipisteen kautta opastetulle kierrokselle erityissuojelualueelle, jolle ei ilman opasta pääse. Tämä tarkoittaa käytännössä myös sitä, että reitti on kuljettava muiden turistien kanssa, mutta siitä huolimatta tämä osa metsää on ehdottomasti vierailemisen arvoinen! 

Satuin infopisteelle yhtä aikaa vaihtariporukan kanssa, ja saimme englanninkielisen oppaan puolessa tunnissa paikalle. Seitsemän hengen ryhmässä kolmen tunnin opastus maksoi noin seitsemän euroa. Kierroksen voi myös sopia etukäteen, mikä kannattaa siinä tapauksessa, jos on liikkeellä kavereiden kanssa. Jos lähtisin uudestaan, yrittäisin koota ryhmän aamuneljäksi, jolloin on paremmat mahdollisuuden nähdä eläimiä.

Kohti erityissuojeltua aluetta

Erityissuojellun alueen reitti on vain seitsemän kilometriä pitkä. Meille sattui oikein asiantunteva opas, joka kertoi alueen historiasta, puista ja linnuista. Suojelualue on perustettu vuonna 1921, mutta suojelun eteen on senkin jälkeen pitänyt tehdä töitä. Esimerkiksi sotien aikaan oli lähellä, ettei metsän läpi vedetty rautatietä, mutta joku professori sai estettyä sen. 

Suomessa vanhat koskemattomat metsät ovat yleensä kuusimetsi. Białowieżassa taas kasvaa tammia, lehmuksia, jalavia, hasselpuita, koivuja, saarneja, leppiä, vaahteroita, pyökkejä ja raitoja ja myös muutamia mäntyjä ja kuusia. Siis ainakin kaikkia näitä samassa metsässä hyvinkin pienellä alueella! Lehtipuiden määrä ja laatu on suomalaiselle erikoinen kokemus. Metsän yleisilmeessä hämmästyttävää on myös maaston tasaisuus. Koska se on se on lähes täysin tasaista. Aluksi tuntui, kuin olisi kävellyt hienossa muinaisessa puistossa, jossa jalopuut ovat alkaneet pitää omia kekkereitään. 

Puunrunkosaarekkeita

Tärkeää alueella on siis se, että kasvit saavat jäädä siihen, mihin sattuvat kaatumaan. Kosteikossa puut kasvoivat vanhojen runkojen päälle ja muodostiat uusien juurien kanssa pieniä saaria. Ohitimme paksuja tammia ja lehmuksia, jotka olivat kuorruttuneet sammaleella ja käävillä. Metsän ainoat kumpareet muodostuivatkin lähes lahonneista puiden rungoista. 

Lehmuksen ruumis sikiää

Tänne on ehkä pakko palata joskus syksymmällä. Ruska on varmasti huikea ja joo, ne visentit. Mutta jos jotain on pakko valita, eniten olen innoissani sienistä! Nytkin pääsin näkemään kauniita kääpiä ja jännittäviä limasieniä. Puolassa kasvaa ja täällä myös kerätään, syödään ja myydään paljon ruokasieniä. Tällainen lahopuuparatiisi varmasti tarjoaisi myös kaikkea kiinnostavaa opittavaa, jos pääsisi jonkun sieniasiantuntijan matkaan. Erityissuojellulta alueelta ei tietenkään saa poimia sieniä, mutta minulle riittää pelkkä katseleminenkin.

Valkoinen möykky on joku limasieni 

Kääpiä

Jauhenuijia

Lauantaina kävelin opastetun kierroksen jälkeen metsäpolun läpi reservaattiin, jossa pidetään paria visenttiä, villisikoja, ilvestä ja muutamaa muuta eläintä. Tarhan pääsymaksu on pari euroa ja siellä näkee varmasti isompia eläimiä, mutta käynti oli lievästi turha. Kaiken maailman kotieläintiloilla näkee vastaavaa. Onneksi kävelymatka tarhalle kulki läpi kauniin metsän, jonka polun varrella pysähdyin lukemaan infotauluja puista. Tarhaan menisin ehkä siinä tapauksessa, jos mukana on lapsia.

Obelix kävi vilvoittelemassa

Metsä ympäröi Białowieżan kylää siis joka puolelta, ja kävelyreitit oli oikein hyvin merkattu. Reittien kunto vastasi suomalaista kaupungin lähellä sijaitsevaa huollettua lenkkipolkua. Lisäksi kaikkialla on tasaista. Helteellä ja kuivalla säällä pärjää siis tennareilla tai muilla mukavilla kävelykengillä. Kuulin oppaalta, että 20 kilometrin päässä kylästä kulkee myös hieno reitti, mutta sitä varten olisi pitänyt varata oma päivänsä. Eli jos turistittomampi metsäretki kiinnostaa, kannattaa vuokrata pyörä (niitä saa parista pisteestä kylästä) ja ajaa aamulla hieman kauemmas. 

Sunnuntaina lähdin liikkeelle ennen viittä ja kävin kiertämässä kylän itäpuolella olevan lenkin. Herääminen kannatti, sillä linnut olivat äkeimmillään ja onnistuin säikäyttämään ja näkemään vilaukselta yhden villisian. Aamuvarhaisella metsässä on myös aivan omanlaisensa tunnelma. Kiikarit olisi tietysti aivan ehdoton juttu tällaiseen paikkaan lähdettäessä. 

Miksi tällaista metsää tarvitsee suojella niin tiukasti? Vietin viikonloppuni yksin, mutta muutamat ihmiskontaktit antoivat kysymykseen vastauksen. Opaskierroksella vaihtariryhmä esimerkiksi nosti rupikonnan käteensä, poimi polun varrelta valkosipulin lehden ja maasta katkenneita keppejä, joilla he mätkivät toisiaan. Ihan oikeasti. Opas sanoi jossain vaiheessa, että voisitteko olla käyttäytymättä kuin pienet lapset. Näiden urpojen käytös osoittaa sen, ettei aina riitä, jos luontoa suojellaan suoralta taloudellisen hyödyn tavoittelemiselta (rakentamiselta ja hakkuilta). Joskus on ihan hyvä rajoittaa myös ihmisten vapaata liikkumista. 

Visenttireservaatin portilla törmäsin keski-ikäisiin suomalaisiin. Siis sen alueen, jossa pidetään aitauksessa eläimiä, jotta niitä näkisi vähän todennäköisemmin. Heidän kommenttinsa tarhasta kertoo asenteesta, joka antaa hyvän syyn suojelulle: "Siis ei tuolla nähnyt mitään! Kymmenen vuotta sitten vierailtiin täällä ja sillon näki oikeasti eläimiä. Se on noitten EU-säädösten vika, että saa vaan pitää pari eläintä aitauksessa. Ennen sai olla enemmän." 

Että sellaista. Jäin sanattomaksi. 

Białowieżan kylä

Kansallispuistoon kannattaa lähteä jo siksi, että näkisi tämän kylän! Sympaattisempaa saa hakea. Kylässä on parituhatta asukasta, jotka toki siksi moikkailevat kaikille. Talot ovat puisia, matalia ja erivärisiä. Suomessa tällaisille taloille varattaisiin kullekin vähintään pari hehtaaria omaa pihaa, mutta tässä kylässä talot ovat vierivieressä, ikään kuin ympäröivältä valtaisalta metsältä olisi paremmin suojassa, kun naapuri on oikein lähellä. Sähkötolppien päissä oli haikaroiden pesiä. 

Kylänraitti aamuvarhaisella

Kävin syömässä kahdessa ravintolassa, jotka molemmat tarjosivat erinomaista ruokaa ja palvelua, mutta huomattavasti Varsovan hintatasoa halvemmalla (kyllä, se on näköjään mahdollista). Ensimmäisenä iltana söin Stoczekissa ja toisena Pokusassa, joista kummatkaan eivät olleet kovin kasvissyöjäystävällisiä, mutta taivuin kalaan ja riistaan. Joka paikasta saa tietysti  Zubr-olutta ja Zubrowka-vodkaa, mutta niitä saa Varsovastakin, joten maistoin sekä valkovenäläistä että ukrainalaista olutta.

Täältä ne lapset tulevat

Matkustaminen Varsovasta Białowieżaan

Białowieżan kylä ja kansallispuisto sijaitsevat Itä-Puolassa aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa, ja metsä jatkuu naapurimaan puolelle. Kylään pääsee joustavasti Białystokin kaupungin kautta bussilla tai junalla. Juna maksaa noin 15 euroa, ja aikataulut voi tarkistaa täältä. Itse päädyin käyttämään Polski Bus -yhtiön linja-autoa, joka maksaa n. 7 euroa. Bussilippu kannattaa ostaa etukäteen, sillä bussit ovat erittäin suosittuja. Bussi Białystokiin lähtee Varsovan metron päätepysäkin, Młocinyn, bussiasemalta. Matka kestää kolme tuntia. Białystokista Białowieżaan menin Voyager-bussilla, jonka busseihin ei voi etukäteen ostaa lippuja. Bussi lähti samalta laiturilta, jolle Polski Bussi saapui. Täältä voi tarkistaa paikallisten bussifirmojen aikataulut. Bussi maksoi alle neljä euroa.

Bussien aikataulut ja saapuminen Białowieżaan kannattaa miettiä joten kuten etukäteen. on ihan kaunis kaupunki, jossa voi helposti viettää muutamien tuntien ruokailutauon, jos aikataulut eivät osu aivan nappiin. Keskusta on kävelymatkan päässä bussipysäkiltä, ja osa kansallispuiston turisteista viettääkin yönsä Białystokissa. Itse halusin lähteä luontoon jo aamuvarhaisella, joten oli kannattavaa viettää yö Białowieżassa.

Majoitus

En suunnitellut reissuani tarpeeksi hyvin etukäteen. Siksi päädyin majoittumaan kansallispuiston nettisivuilla tarjottavaan Guest Houseen. Yö yhden hengen huoneessa maksoi 25 euroa, mikä ei tietenkään ole kovin kallista, mutta paikka oli turhan kliininen ja tylsä minun makuuni. Olisi ollut sama maksaa kymmenen euroa enemmän ja mennä jompaan kumpaan kylän isommista hotelleista, joissa olisi varmaan saanut myös aamupalan ja uima-altaan. Tai sitten olisi kannattanut lukea netistä se, minkä havaitsi paikan päällä omin silmin: kylä on pullollaan uskomattoman söpöjä pieniä mökkejä, joista joka toinen tarjoaa majoitusta, kun vain kävelee sisään ja kysyy tarjousta. Useat mökeistä tarjoavat myös kotitekoista ruokaa. Suosittelen siis menemään paikan päälle ja valitsemaan sen majapaikan, joka vaikuttaa viihtyisimmältä. 

Minuutteja

Sängystä aamutoimien kautta hissiin 24 minuuttia
Kahviveden kiehuminen 13.12 minuuttia
Hissimatka kotiin 0.46 minuuttia
Kotiportaat alaspäin 1.13 minuuttia
Kotiportaat ylöspäin 1.09 minuuttia
Kävelymatka tavarataloon 16.34 minuuttia
Eräs ruokakauppahaahuilu 67.33 minuuttia
Matka töihin aamulla 46.20 minuuttia
Zapiekankan grillaamisen odottelu lounastauolla 6.17 minuuttia
Matka kotoa ratikkapysäkille 5.14 minuuttia
Matka treeneistä kotiin 42.28 minuuttia
Hampaiden pesu 2 minuuttia

Tässä ei ole mitään statementtiä, koska en ole koskaan aiemmin kellottanut tekemisiäni. 

Syömistä ja suunnittelua

Näinhän siinä käy, kun laiminlyö bloggaamisen. Asiaa on liikaa ja lopputulos ylipitkä lista satunnaisia poimintoja. Minulla on kuitenkin hyvä syy laiskuuteni! Viime viikonloppuna sain ensimmäisen vierailijan Suomesta. Nelipäiväinen turistielo opetti, että kaupungissa on vielä lukemattoman paljon nähtävää ja hengailupaikkoja.

Vaikka minusta on kiva pyöriä täällä yksinäni, oli todella virkistävää päästä saman tien päivittelemään asioita jollekin tutulle ihmiselle. Monet jo tutuksi käyneet asiat ihmetyttivät vierastani, jolloin tajusin itsekin hämmästellä niitä. Monet suurkaupungin ajanvietteet on myös suunniteltu sosiaalisesti nautittavaksi. Älkää käsittäkö väärin! Kyllä minulla kavereita on. Mutta he eivät ole täällä turisteina.

Intouduin koristelemaan asuntoani, joka muuten soveltuu varsin hyvin vieraiden majoittamiseen. Tämä Sokrateshan on herran jestas virallisesti hotelli! Alhaalla on respa ja karkkiautomaatti, kuten asiaan kuuluu.

Vastaanotto ja emäntä

Parhaat elämykset saimme ruoasta ja puolalaisesta designista. Kävimme joka päivä kaksi kertaa syömässä ja joka kerta minulle entuudestaan tuntemattomassa paikassa. Ja aina tärppäsi! Siitä ei voi kuin päätellä, että kaupungissa on pakko olla vielä lisää hyviä (ja tietysti myös huonoja) ravintoloita. Tosin tärppäämisellä tarkoitan nyt sitä, että osasimme valita kulloiseenkin tilanteeseen täydellisesti sopivan paikan. Vieraallani ja minulla on onneksi varsin samankaltaiset mieltymykset ja sen lisäksi kyky joustaa ja neuvotella, joten olemisen organisointi oli ihanan mutkatonta. 

Minulla on sellainen määrä kuvia, että tästä saisi helposti ruokapornopostauksen. Yritän kuitenkin saada jossain vaiheessa aikaiseksi jutun, jossa keskityn nimenomaan ravintoloiden arvosteluun. Pitää kuitenkin puhua vähän myös ruoasta, koska se oli niin suuressa osassa viikonloppuamme. Jos kuulemani huhut puolalaisen ruoan "likaisuudesta" pitävät paikkaansa, se ei ainakaan vaikuta ruoan makuun. Täällä on ravintoloissa todella paljon parempaa ruokaa mitä Suomessa. Jos siis ei vain ole niin hölmö, että menee johonkin ketjuravintolaan. No toisaalta Suomessakin yleensä kaikki muut kuin ketjupaikat ovat jo ihan kelvollisia. Ongelma Suomessa on, että muita kuin ketjupaikkoja on usein hankala löytää. 

Kävimme vieraani kanssa puolalaisessa, italialaisessa, thaimaalaisessa ja bulgarialaisessa ravintolassa sekä muutamissa, joita kutsutaan kai fuusiokeittiöksi. Kaikissa ruoka oli tuoretta ja juuri valmistettua tai jos ei ollut, sitä ei ainakaan huomannut. Slow food ja paikallisuus on muodissa, joten monissa ravintoloissa panostetaan laatuun. Tietysti kävimme myös kahviloissa ja baareissa. Baarien ja ravintoloiden välinen ero ei aina ole kovin suuri, sillä suurimmasta osasta kuppiloita saa myös vatsan täyttäviä ruoka-annoksia. 

Sitten siitä designista. Designia näkee esimerkiksi ravintoloissa, joissa on usein todella persoonallinen sisustus! Täällä on myös paljon pieniä putiikkeja, joissa kaupataan Puolassa suunniteltuja ja valmistettuja vaatteita. Ne ovat todella huolellisesti tehtyjä, ja ompelija istuu yleensä itse tiskin takana ja voi kertoa tuotteista enemmän. Käväisimme myös pari kertaa isossa ostoskeskuksessa, mutta ei sieltä tehnyt mieli ostaa oikein mitään. Hintavampienkin ketjujen vaatteet tuntuivat päällä ihan roskalta, kun oli päässyt ensin kokemaan, miltä laadukas vaate tuntuu. Laadun lisäksi puolalaisessa suunnittelussa vallitseva tyyli sattui miellyttämään sekä minun että vierailijani makua. Muutamasta kaupasta olisi tehnyt mieli ostaa kaikki! Etenkin kun hinnat olivat varsin kohtuullisia suomalaiselle kukkarolle. En tosin halua nyt mennä siihen, kuinka paljon työn tekijälle jää rahaa käteen. Toivottavasti kuitenkin enemmän, mitä kiinalaiselle tehdastyöntekijälle.

Syömisen ja shoppailun lomassa kävimme julistemuseossa (Wilnów Muzeum Plakatu), jossa oli parhaillaan esillä kansainvälinen julistebiennaali. Totesimme, että harvoissa taidenäyttelyissä lähes jokaisessa teoksessa on jotain kiinnostavaa - julisteissa on. Miinusta museo saa tosin siitä, että julisteiden esittelytekstit olivat vain puolaksi. Julisteisiin sisältyy kuitenkin yleensä jonkin jekku tai oivallus, jonka voi ymmärtää vain, jos tietää, minkä tapahtuman julisteesta on kysymys. Aina sitä ei voinut ulkomuodosta päätellä. 

Wilnów Muzeum Plakatu

Yllätykseksemme museo sijaitsi Wilnówin kuninkaallisen palatsin alueella. Kyllähän se luki kartassa, mutta minulla ei ollut tietoa palatsista, joten tajusimme vasta paikan päällä, mistä palatsissa oli kysymys. Tai no, hieman se vaati googlettamista, sillä myös palatsin infot olivat vain puolaksi. 

Panoraamakuvat olivat hitti

Palatsi oli kummallisen kirkkaan keltainen ja sitä koristivat patsaat, joissa yllättäen tuntui olevan joitain muita kuin uskonnollisia aiheita. Palatsi on valmistunut vuonna 1696 ja on ilmeisesti yksi harvoista sodista selvinneistä rakennuksista Varsovassa. Siellä on ehtinyt majailla monia kuninkaallisia. Sisäänpääsy oli sattumalta ilmainen, mutta sitä varten piti silti hankkia lippu, joka oikeutti vierailuun vain tiettyyn kellonaikaan. Hieman tuli juostua, mutta pääsimme kuitenkin sisälle. Pytinki oli vaikuttava. 

Kevät!

Wilanowista jatkoimme matkaa keskustaan design-messuille, jossa ihailimme huonekaluja ja muuta sisustustavaraa. Yhteen rakennukseen oli kerääntyneenä kymmenittäin puolalaisia yrityksiä, jotka esittelivät tuoleja, hyllyjä, astioita, julisteita, kirjoja ja myös vaatteita. Huonekalujen hinnat olivat jo sellaisia, että pitäisi harkita, kannattaisiko rahdata niitä Suomeen. No ei tarvitse harkita: kyllä kannattaisi, jos vain olisi asunto, jota sisustaa. Ja ehkä vähän säännöllisemmät tulot.

Lamppuja

Messuilta olisi voinut ostaa huonekalujen lisäksi myös lattiat. Purpura-niminen yritys valmistaa erilaisia laattoja, joita voi käyttää sisäpintojen päällystämiseen. Firmalla on muutama eri kuvio, joihin voi itse valita haluamansa väriyhdistelmät. 

Pitäisi lopettaa kuolaaminen, jos saisi tällaiset lattiat

Eräs päivä kävimme asuntoni vieressä sijaitsevassa basaarissa. Aaltopeltikojuista ja muista epäilyttävän näköisistä rötteilöistä muodostuva kuja on ehdottomasti paras paikka ostaa vihanneksia ja hedelmiä ja varmasti myös lihaa ja kalaa. Olen tajunnut asian vasta hiljattain, mutta basaarissa on halpaa ja HeVi on markettien tarjontaan verrattuna tuoreempaa. Onhan se vähän ällöttävää, kun kaikki ohikulkijat hipelöivät hedelmiä, mutta sama se toistuu kaupoissakin. Ja kaupoissa niitä hedelmiä käsitellään asiakkailta täysin piilossa! En halua tietää, mitä markettien takahuoneissa tapahtuu. 

Asiointi kojuilla pitää toki hoitaa puolaksi, mutta siinäpähän saa hyvää harjoitusta. Nyt kun minulla oli vieras mukana, uskaltauduin hypistelemään myös muiden kuin ruokakojujen tavaroita. Päädyin ostamaan kuuden euron rannekellon ja pari euron kukkamekon. Osaan puolaa jo sen verran, että osaan kysyä ja ymmärtää hintoja. Sillä pärjää jo aika hyvin!

Hedelmiä ja vihanneksia

Liha kannattaisi varmaan hankkia täältä

Omenoita on monta eri lajia

Viimeisenä iltana suuntasimme nettiselailun perusteella ravintolaan, josta sai hyvän ruoan lisäksi hauskoja drinkkejä. Omassani oli rosmariinin oksa ja chilipalko. Ravintolasta siirryimme Nowy Swiat -kadun takapihana tunnettuun baarikeskittymään, jossa on kymmeniä pieniä baareja vieri vierekkäin. Oli niin lämmin, että aluksi tarkenimme terassilla! 

Jossain vaiheessa iltaa seuraamme liittyi joukko bulgarialaisia opiskeljoita, jotka olivat parhaillaan vaihdossa Ruotsissa, mutta käymässä Varsovassa. Hävetti hieman, kun tajusin tietäväni hyvin vähän mitään muuta Bulgariasta, kuin että siellä on halpoja aurinkorantoja. Ei se tietämys kauheasti illan aikana lisääntynyt, mutta menimme kuitenkin seuraavana päivänä vieraani kanssa bulgarialaiseen ravintolaan syömään - ihan jo siitäkin syystä, että Suomessa ei moisia rafloja taida juuri olla. Ruoka oli taivallista! Se muistutti makumaailmaltaan hieman kreikkalaista ruokaa. Kaiken lisäksi edellisen illan bulgarialainen seurue pölähti samaan ravintolaan juuri, kun olimme lähdössä pois. Se oli hauskaa! 

Vieraani lähtöpäivänä tuli sitten hetkeksi kesä. Lämpötila kapusi yli kahdenkymmenen ja ulkona pystyi hengailemaan hihattomassa. Aikaa ei ollut paljoa, mutta kävimme piipahtamassa Lazienki-puistossa Chopinin muistomerkkipatsaan luona. Puisto sijaitsee keskustan tuntumassa ja on 76 hehtaarin kokoinen. Sitä on kehuttu monessa paikassa yhdeksi Varsovan ykkösnähtävyyksistä, ja päätinkin jo muuttaa puistoon asumaan, kunhan sää vielä vähän lämpenee. 

Pieleen mennyt panoraama Chopinin muistomerkin edustalta

En millään saa sisällytettyä tähän kaikkea, mistä tekisi mieli kertoa! Nyt on tullut kuitenkin testattua, että kämppäni on sijainniltaan ihan kelvollinen majoittamiseen ja että tässä kaupungissa on niin paljon tekemistä, ettei täällä kämpässä tarvitse paljoa lojua. 

Alkuhärkä eli żubr

Tahtoisin uskoa, että pappa oli mukava mies

Istuin bussipysäkillä, kun vanhempi mies tuli luokseni. Hän kysyi minulta jotain puolaksi.
- En ymmärrä, minä vastasin. - En puhu puolaa.
- Mutta Neitihän puhuu vallan hyvin! Pappa kehui.
Olin tyytyväinen, että ymmärsin kehut.
- Kiitos, kiitos!
Tunnelma jäi odottavaiseksi. Pappa katseli vähän ympärilleen ja etsi sanottavaa.
- Tuolla puistossa [jotain höpinää innokkaasti] Kun olin 18 [jotain siitä alueesta, jolla olimme].
- En ymmärrä, sanoin pahoitellen.
Pappa mietti hetken. Sitten hän sanoi hitaammin, painokkaammin, mutta ei kuitenkaan alkanut huutaa:
- Minä olen 82-vuotias, hän taputti rintakehäänsä.
- Ymmärrän!
- Hyvä!

Hän jatkoi tarinointia itsestään ja siitä läheisestä puistosta, ilmeisestikin. Pappa piti taukoja, joiden aikana sanoin ymmärtäväni. Jos en ymmärtänyt, pappa huitaisi leppoisan turhautuneesti kädellään kuin pyyhkiäkseen aiheen. Välillä hän katseli ympärilleen ja mietti uuden tavan sanoa asiansa. Hymyilin ja yritin elehtimällä osoittaa olevani kiinnostunut. 

Mietin kovasti, mitä osaan puolaksi.
- Olen Suomesta, tajusin vihdoin sanoa.
- Ohoo, Suomesta! Suomi [jotain] tuhansia [jotain] rakastan [jotain].
Väliin nyökkäilin, välillä pudistin päätäni. Pappa huitaisi kädellään ja mutisi jotain aina,  kun en ymmärtänyt. Pian keskustelu kuitenkin tyrehtyi. Pappa seisoi vielä siinä vieressä. Minä istun penkillä.
- Kiitos oikein paljon, pappa sanoi lopulta, kun ehkä koki olleensa jo tarpeeksi kauan häiriöksi.
- Kiitos paljon, vastasin ja pappa siirtyi muutaman askelen kauemmaksi.
- Näkemiin! Osaisin vielä lisätä, johon pappa vastasi ilahtuneesti:
- Näkemiin!

Jäin miettimään miehelle mahdollisia historioita. Oli hänen elämänsä ollut ankeaa, turhauttavaa, vaikeaa, romanttista, onnellista tai mitä tahansa, minun näkökulmastani se olisi varmaankin kiinnostavaa. Ehkä oli ihan hyvä, ettemme voineet keskustella sen syvällisemmin, sillä ymmärtämättömyys jätti sopivasti mysteeriksi tapahtumat ja miehen persoonan. Lämminhenkinen kohtaaminen itsessään ja molemminpuolinen yritys ymmärtää toista herautti kyynelet silmiini.  

Mistäs tiedän, millainen idiootti pappa saattaisi olla. Siinä vaiheessa, kun pystyy ilmaisemaan mielipiteensä, ihmisten kanssa ei ole enää niin helppo tulla toimeen. Tällä kielitaidon tasolla tarve tulla ymmärretyksi on toistaiseksi suurempi kuin tarve haastaa ymmärrystä. 

Harmaa peittyy pian

Katsokaa! Viikko sitten ruusupuska pukkasi uusia lehtiä:

Täällä on viikossa ehtinyt myrskytä, sataa ja paistaa aurinko. Lämpötila nousi eilen yli kahdenkymmenen, ja vietin lounastauon kirjakahvilan terassilla aurinkotuolissa. Farkut poltti reisiä. 

Sää on ihana mutta kavala. Iltaisin on edelleen vilpoisaa, ja paikallisten mukaan lunta voi sataa vielä toukokuussa. Tänään tuntui kuitenkin, että vihreys ottaa vallan harmaudesta päivän tai parin päästä. Otin muutaman kuvan, joissa jo näkyy uutta kasvustoa, mutta siihen pitää vielä erikseen kiinnittää huomio.  

Tällä viikolla yhden oppitunnin aiheena oli suomalainen sauna ja mökki. Siinä keskustellessamme minuun iski todella kova ikävä järven rannalle ja luontoon! Pystyin kuvittelemaan elävästi, miltä järvi haisee ja miltä laineiden liplatus (ei sitä voi muulla verbillä kuvata) kuulostaa ja miltä tuntuu, kun voi kävellä avojaloin kaikkialle ja käydä kyykkypissalla, jos ei jaksa mennä huussiin asti. Koin edustavani stereotyyppistä mökkihullua suomalaista, eikä oppikirjan kliseinen kuvaus mökkiviikonlopusta tuntunut lainkaan kliseiseltä. 

Olen tainnut jo tämän parin kuukauden perusteella oppia itsestäni sen, että en ehkä haluaisi viettää loppuelämääni isossa kaupungissa. Tämä on kivaa väliaikaisesti, mutta en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että haluaisin elää aina näin. No, en toisaalta ole vielä ollut vakuuttunut mistään paikasta niin kovasti, että haluaisin siellä aina elää. Tuskin pysyvyyden kaipuu iskee kuitenkaan Varsovassa Varsovaa kohtaan. 

Saa nähdä, miten mieli muuttuu, kun puistot räjähtävät vihreiksi ja pääsen kokemaan ilmeisen eläväisen urbaanin ulkoilukulttuurin. Täällä on niin paljon lehtipuita, että maisema tulee muuttumaan voimakkaasti varmaan kuukauden sisällä. Kaikki varsovalaiset myös hehkuttavat sitä, miten joenranta-alue muuttuu keväällä "aivan fantastiseksi". Siellä on kuulemma paljon terasseja ja kivoja hengailumestoja. Niin, ei Suomessakaan ole kovin monta paikkaa, jotka ovat viehättäviä alkukeväästä, joten tuskin ihastuisin sielläkään mihinkään maaliskuun perusteella. Ja jotenkin kummasti siitä mökkifantasioinnistakin jäi hyttyset uupumaan. 

Jos olisin tehnyt enemmän

Päivä ei ala lupaavasti, jos heti aamusta pitää soittaa johonkin asiakaspalveluun. Asiakaspalveluihin soittaminen ei ole koskaan kivaa. Asiani koski luottokortin veloitusta, ja minun piti puhelun aikana säätää verkkopankin asetuksia. Ääh. Virkailija oli onnekseni mukava ja sai heti kiinni oikeasta selittämisen yksityiskohtaisuuden tasosta, jota kaltaiseni taloustahmatassu tarvitsee, mutta siitä huolimatta puhelu tuntui epämukavalta. Jokainen kysymykseni pitkitti kallista ulkomaanpuhelua ja koin painetta ymmärtää kaiken nopeasti, mutta toisaalta kysyä olennaiset kysymykset, jotta en joutuisi soittamaan enää uudestaan. Ääh. Virkailija aisti tehokkuuden vaatimuksen ja oli napakka. Ehkä pitäisi kotimaanpuheluissakin väittää olevansa ulkomailla, jotta asiointi nohevoituisi.

Olin puhelusta hieman ärtynyt, mutta siinä vaiheessa kun puurolusikka heitti katapulttina ryynit jääkaapin hyllylle (puuroa voi valmistaa myös jääkaapissa), aloin hiljaisesti hakea sellaista asioihin tyytyvää mielentilaa.  Verkkatakin vetoketjun jumiutuminen ei enää juuri häirinnyt ja ratikassa pääsin purkamaan kenkkua aamua työkaverilleni. Opettaminen sujui hyvin, mutta töiden jälkeen käytin puolisen tuntia siihen, että ravasin kaikissa päivän aikana vierailemissani saleissa etsimässä hävinnyttä kalenteriani, jota ei sitten lopulta löytynyt. Ravasin, sillä viisikerroksisen laitoksen jokainen luentosali on lukossa ja avaimet pitää hakea ja kuitata aina erikseen kellarikerroksesta. Ja toki meidän työhuoneemme sijaitsee ylimmässä. Hissin taas olen todennut kävelyä hitaammaksi. 

Vastoinkäymisten päivä siis, mutta onneksi aurinko paistoi lämpimästi koko iltapäivän! Ja kirkkaasti, sillä unohdin aurinkolasini työhuoneeseen.  Minusta on kivaa se, että minulla on kivaa, vaikka asiat menisivät vähän mönkään. Ulkomailla oleminen voi joskus myös lieventää monia hankalia tilanteita. Minulla oli hauskaa kun kuvittelin, miltä vaikutin avaimia luovuttavien vahtimestareiden silmissä, joille selitin Google-kääntäjän avulla ongelmaani.  Jos vika on täysin minun (puurot lattialla, kalenterin hukkuminen) pystyn suhtautumaan niihin huumorilla. Jos taas tuntuu siltä, että jossain systeemissä on vikaa (yleensä kaikki asiakaspalvelutilanteet), saatan hermostua.

No se tästä päivästä. Varsova tuntuu jo jollain tasolla todella tutulta ja elämä tasaiselta. Se ei tosin tarkoita ikävää tai epämiellyttävää. Joka päiväksi varmasti riittäisi uusia asioita, mutta koko ajan ei pysty ottamaan vastaan aktiivisesti. Joudun toistamaan itselleni aika usein sitä, että minun on ihan sallittua rutinoitua tai möllöttää viikonloppuiltana kotona. Välillä meinaan tuntea suorituspaineita ja huonoa omaatuntoa jos ”en teekään mitään”. Hölmöä, mutta ymmärrettävää, kun aikaa on vähän ja intoa paljon.

Kirjoitan tätä juttua kahvilassa nimeltä Chlodna 25. Olen käynyt todella monessa eri kahvilassa ja ravintolassa, joista useimmat ovat olleet tällaisia ihanan kotoisia kaupunkiolohuoneita. Juuri sellaisia, joita usein valitetaan Suomesta puuttuvan. Tai ainakin minä valitan. Mutta niin, selitän vielä vähän tuota tekemättömyydestä aiheutuvaa huonoa omaatuntoa. Tämä kahvila on kiva. Olen tyytyväinen, että tulin tänne. Nyt minulla on rentoutunut olo ja hyvä kahvinmaku suussa. Avara tila, taulut ja ihmiset ympärillä estävät mieltä vaipumasta sellaiseen pöpperöön, jossa ei vielä nukahda muttei kykene lukemaankaan ja päätyy tuijottamaan jotain sarjaa tuntikausia putkeen. Tuo tylsämielinen olotila olisi ollut luultavasti vastassa kotona.

Olisin siis pettynyt itseeni, jos en olisi tullut tänne. Kuitenkin jouduin tekemään hyvin aktiivisesti sen valinnan, että en lähde kaupan kautta kotiin, vaan etsiydyn vielä johonkin istuskelemaan. Ennen tänne tuloa kävin jo tutun kahvilan jonossa seisomassa. Otin tuijotuskilpailun tsekkiläisen hunajakakun kanssa, hävisin ja päätin tulla tähän paikkaan, josta olin kuullut kehuja monesta eri lähteestä. Olen kotoa katsottuna vastakkaisella puolella kaupunkia, ja kotimatkaan tulee tuhrautumaan luultavasti tunteroinen. Arkipäivänä tänne tuleminen olisi ollut kuitenkin vielä stressaavampaa, joten minun oli oikeastaan ”pakko” tulla tänään. Kello on onneksi vasta kahdeksan, joten ehdin vielä rentoutua tänään kotona, jos väsymys iskee.

Huono omatunto syntyy siis siitä, että väsyneenä pitää tehdä päätöksiä hyvin ristiriitaisissa tuntemuksissa. Hetkellisesti mieli hapuilee kohti kotia, mutta toinen aivopuolisko tietää, että jos vain jaksaa hieman taistella mielihaluja vastaan, siitä voi seurata jotain kiinnostavampaa, mitä siitä helpommasta vaihtoehdosta. Aiemmin vallinneen väsyneen mielentilan usein myös unohtaa siinä vaiheessa, kun on hetken levännyt kotona. Silloin saattaa sortua jossittelemaan, että miksi ei mennyt vielä käymään jossain. 

Saman tunteen sukulainen voi ilmaantua minkä tahansa elämänvaiheen jälkimainingeissa. Tai vielä pahempaa, joskus vuosien jälkeen. Jos ensi syksynä marmatan jollekulle, että miksi kävin niin vähän elokuvissa tai olisinpa käyttänyt enemmän aikaa puolan opiskeluun täällä ollessani tai miksi en matkustanut enempää Puolan sisällä, niin muistuttakaa minua tästä kirjoituksesta. 

Kahvi muuten ehti tässä kirjoittelemisen aikana vaihtua olueen ja oliiveihin (oliivilasi tuli automaattisesti olutpullon mukana), joten keskityn nyt niihin ja tähän hetkeen.  

Täydelliset portaat

On todella, todella raivostuttavaa, jos portaita kävellessään askel seuraavalle portaalle pitää ottaa aina samalla jalalla. Tällainen porrassuunnittelun surkimus löytyy esimerkiksi Jyväskylän Matkakeskukselta Paviljonkiin johtavan tuubin jälkeisistä "portaista". Perinteisissä portaissa, joissa kullekin askelmalle astutaan vain kerran, on se ongelma, että niitä on vaikea mennä nopeasti alaspäin. Pitää "tikuttaa". Ylöspäin astuessa voi harppoa kaksi askelmaa kerrallaan, jolloin pikkuportaissa on yleensä ihan kelpo välistys. 

Mutta minun työmatkallanipa on täällä yhdet täydelliset portaat! Niiden kulkeminen on leppoisan vauhdikasta molempiin suuntiin. Portaat ovat niin ihanat, että päätin tässä eräänä aamuna videoida kiireestä huolimatta tuon lyhyen, mutta nautinnollisen osuuden matkastani. Portaat löytyvät pääkampuksen ja unkarin laitoksen välillä sijaitsevasta puistosta. Videolle tallentui mielestäni hyvin sellainen tyydyttävä rullaus, jonka suoman kiihdytyksen voi vielä hyödyntää loivassa alamäessä, joka jatkaa portaita läpi puiston. Ah, tällaisia lisää!

Katsokaa video äänien kanssa: lopussa on rytmikkäästi haukkuva koira. 

Muumimamma- vai Louhi-muki?

Onkohan Kalevalan vuosittainen toistaminen tehnyt tehtävänsä vai onko täällä ulkomailla oleskelulla oma panoksensa asiaan, mutta tänään Kalevala tuntui merkityksellisemmältä ja herätti aiempaa enemmän tunteita. Osittain on toki kyse kulttuurin jakamisen kokemuksesta muiden suomalaisten ja erityisesti suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneiden puolalaisten kanssa, mutta eivät mitkä tahansa suomalaisuudet herkistä tuntojani edes kaukana suomesta. (Olympiamitalit jäivät njäh-kategoriaan.) 

En ole aiemmin juuri huomioinut Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää, vaikka ehkä Kalevalan opetus on jollain tapaa ajoitettu tämän päivän tienoille koko kouluhistoriani ajan. Epäilemättä Kalevalaa on käsitelty joka vuosi peruskoulussa, lukiossa ja vielä yliopistossa. Tänään suomalaisen kulttuurin päivän Kalevala-osuus koostui siitä, että olin unkarin pääaineopiskelijoiden suomen tunnilla kuuntelemassa, kun Kalevalan juonta ja henkilöitä käytiin läpi pitkälti puolaksi. Tuttujen nimien pongahteleminen puheessa ja Gallen-Kallelan kuvitukset helpottivat seuraamista.

Kun vuodesta toiseen saman teoksen ympärille asettuu uusia tulkintoja ja yhtymäkohtia, teoksesta tulee merkityksellinen ihan vain jo toiston takia. Tänään mieleen jäi puolalainen nimi Lemmikäisen äidille, Matka Lemminkäinena. Olen toistellut nimeä koko päivän! Hassu homonymia suomen matka-sanan kanssa sekä vokaalisoinnuttomuuden aiheuttava puolalainen genetiivipääte 'a' Lemminkäisen lopussa luovat sopivan sekoituksen tuttua ja vierasta. 

Pääosassa tänään oli kuitenkin Tove Jansson, jonka taiteellisten tuotosten merkittävyyttä suomalaisen kulttuurin kannalta ei voi pitää Kalevalaa vähäpätöisempänä. Ei ainakaan kun asiaa pohtii Suomen ulkopuolella. Minulla on hyvin voimakas suhde Janssonin kirjoihin, sarjakuviin ja kuvataiteeseen, joten se toki vaikuttaa arviooni. Siksi oli hienoa päästä tänään kuuntelemaan Suomen suurlähetystöön, kun Sophia Jansson kertoi tädistään Tovesta. Tove-fanina en kuullut mitään kovin uutta, mutta kyllä sillä oli vaikutusta, että kuuli tarinat henkilöltä, joka kuuluu Janssonien sisäpiiriin.

Sophia Jansson kuvaili Tove Janssonin vanhempien elämää, Toven lapsuutta ja kehitystä taitelijaksi. Mieleeni jäi pyörimään erityisesti Sophia Janssonin kuvailemat miljööt ja niiden mahdollinen vaikutus Tove Janssonin tuotantoon. Valinnat elinympäristön suhteen kertovat jotain taitelijan luonteesta ja hänen arvostamistaan asioista. Tove sai nuorena hankittua ateljeekseen pienen ikkunattoman huoneiston, jossa hän asui lukuun ottamatta kesiä, jotka hän vietti saaristossa. Ateljeeta remontoitiin 60-luvulla, jolloin Janssonilta oli kysytty, haluaisiko hän asunnon ainoan vesipisteen ympärille keittiön.  Jansson ei kuulemma ollut kovin kiinnostunut ruoanlaitosta, ja oli toivonut sen sijaan kylpyammetta. Hän siis eli asunnossa, jossa ei ollut keittiötä.

Tarinat Tove Janssonin lapsuuden taiteilijaperheestä, koruttomasta työhuoneesta ja villintyrskyävästä saaristoelämästä olivat kiehtovia, ja kun niihin vielä liitti kaikki omat tunnot Muumilaaksosta, olin tänään hetken hyvin vaikuttunut ja liikuttunutkin. Toisaalta pian tajusin myös, miten helppo tuollaista taitelijuutta on romantisoida. Romantisoitua tai ei, oli kiinnostavaa kuulla niistä puitteista, joissa Tove Jansson on työskennellyt. 

Sophia Janssonin esiintymisen jälkeen Suomen Varsovan suurlähettiläs ja tilaisuuden isäntä Jari Vilén avasi lähetystössä Tove Janssonin taidenäyttelyn. Sitten seurusteltiin ja napsittiin ohi kulkevilta tarjottimilta muun muassa pieniä karjalanpiirakoita. Ihan kelpoja olivat. 

Suurlähetystöservetit

Siinä herkkupaloja syötäessä katselin Puolaksi käännettyjä Muumi-kirjoja ja Vilénin ja hänen vaimonsa Muumimuki-kokoelmaa. Tove Janssonin näkyvyys maailmalla on usein juuri tuota varsin kaupallista ja pinnallista Muumi-tuotteistusta, mutta toisaalta Muumimuki löytyy kyllä usein suomalaisesta keittiöstä, joten kyllä se jotenkin suomalaiseen kulttuuriin kuuluu. Sophia Janssonkin sanoi valitsevansa aamulla aina sen mukin, jonka hahmo edustaa parhaiten kulloistakin olotilaa. Muumihahmojen luonteenpiirteisiin osaa aika moni suomalainen varmasti samaistua. 

Puolaksi käännettyjä Muumi-kirjoja

Ja onhan se Kalevalakin onnistuttu brändäämään! Viime vuonna Vilénin Kalevalan päivän kesteissä oli joku Kalevala-korun edustaja ollut kertomassa koruista. Ehkä Kalevalan henkilötkin voisi tuotteistaa Arabian astioiden kylkeen. Aamulla mukin voisi valita sen mukaan, tekeekö mieli laulaa joku suohon tai takoa Sampo. Marjattamukimenetelmästä on kuultu tarinoita kautta aikojen, joten tarvittaisiin enää se muki.

Lopuksi jokainen lähetystön vieras sai mukaansa puolaksi vastikään käännetyn Vaarallisen matkan, joka on puolaksi Niebezbieczna podróż. Nyt on ainakin mielekästä luettavaa puolan opiskeluun! 

Vaarallinen matka

Rasvatorstai

Tänään Puolassa oli rasvatorstai eli tłusty czwartek. Torstai aloittaa pääsiäiseen kestävän paaston, ja muistuttaa siten hieman laskiaista ja laskiaspullan mussuttamista. Rasvatorstaina syödään munkkeja, puolaksi pącki, ja niitä mainostettiin joka kaupan ja kahvilan ikkunassa, yleensä noin neljäsosaeuron hintaan. Aamulla töissä harjoitteluni ohjaajakin oli tuonut työhuoneeseemme pussillisen noita rasvapalloja, ja pitkin päivää näin ihmisiä syömässä munkkeja kadulla. Kyse on siis perinteestä, johon ihmiset tosissaan osallistuvat.

Tehokkuusrekvisiittaa: sähköposti ja oppikirja

Munkki maistui oikeastaan samalta, mitä suomalaiset hillomunkit. Täällä tosin kuorrutteena on vielä jotain sokerimömmöä. Ja välissä oli kuulemma ruusuhilloa, vaikken onneksi maistanut mitään ruusuaromia. Töissä munkit olivat alakerran kahviosta, mutta jotkut leipomot ovat kuuluisia perinteisistä munkeistaan. Yksi työtoveri kieltäytyi munkeista, sillä hänellä oli äitinsä leipoma munkki mukana. Ilmeisesti oikeaoppisuudesta kilpaillaan ja ollaan monta mieltä tämänkin perinneherkun kohdalla. Munkkeja kuuluisi syödä rasvatorstaina useampi kuin yksi, ja hieman elättelin toivetta päästä kokeilemaan yhtä kehuttua cukierniaa. Iltapäivällä tyydyin kuitenkin vain kuvaamaan jonoa, joka oli ainakin 50 metriä pitkä. 

En ole kuitenkaan aikeissa aloittaa paastoa, joten ehdin kokeilla tuon mestan munkkeja myöhemminkin. 

Oppitunnilla tuli puheeksi puolalaiset juhlat ja erikoispäivät, joista yksi on huomenna. Tuskin kyseessä on mikään liputuspäivä, mutta kuulemma huomenna saa nukkua julkisilla paikoilla ihan luvan kanssa. Olisi kiva tietää päivän tarkoituksesta enemmänkin, sillä vaikka täällä on jo aika keväistä, helmikuu ei noin yleisesti ottaen ole mikään paras vuodenaika julkinukkumiseen. Tietysti jos lupa ulottuu kahviloihin ja ruokakauppoihin niin mikä jottei. 

Puolassa on isän- ja äitienpäivä, mutta niiden lisäksi tammikuussa on perätysten isoäitien ja isoisien päivät. Erilliset päivät voisi tulkita isovanhempien erityiseksi huomioimiseksi, mutta en nyt viitsi lähteä ylitulkitsemaan. Suomalainen tapa juhlia mummoja ja ukkeja äitienpäivän ja isänpäivän yhteydessä voitaisiin myös nähdä isovanhempien laskemisena yhtä tärkeäksi mitä vanhemmat ovat. Miksei se muuten ole isäinpäivä?

Seuraava iso juhla on sitten pääsiäinen. Sitä ennen ehdin syödä monenlaisia kakkuja. Alunperin ajattelin elvistellä jo nautiskelemillani herkuilla tässä postauksessa, mutta joudun nyt väsymyksen takia jättämään kakkukuvat myöhempään. 

  

Kokolattiamatto

Kaksi ja puoli viikkoa meni arkistumiseen ja siihen, että en jaksanutkaan jäädä kaupungille norumaan pidemmän työpäivän jälkeen. Siksi jäi kontakti-impro väliin, mutta kontakti sen sijaan ei. Sain nimittäin vihdoin ostettua jostain paikallisesta Halpa-Hallista pesusankon ja käytin alkuillan kokolattiamattoni raikastusoperaatioon. Muistan joskus puhkuneeni, etten halua enää ikinä kämppään, jossa on muovimatot. Nyt kelpaisi.

Osaako joku kertoa, miksi kokolattiamattoja on aikoinaan ruvettu käyttämään? Tässä minun asuttamassani loossissa on tuo hirvitys varmaan ihan siksi, että täällä ei ole vaihdettu mitään materiaaleja vuosikymmeniin. Mutta miksi edelleen hotelleissa ja muissa majapaikoissa on lattialla pehmeää kangasta, joka imee jätöksiä ihmisistä, jotka asumisen väliaikaisuuden takia ovat entistäkin välinpitämättömämpiä? Ja miksi Suomessa ei juuri ole kokolattimattoja, mutta muualla Euroopassa niitä näkee myös vuokra- ja omistusasunnoissa? Matto voi varmaan lämmittää, mutta minusta eristeet kuuluu panna lattian alle.  Matto on varmaan puuta halvempi materiaali ja ennen muovivillitystä hinta voisi selittää suosiota. Vaan kyllä meidän Prahan kämpän makuuhuoneessa oli peitetty parketti kokolattimatolla ainakin narinasta päätellen. Muissa huoneissa oli ihan kiva puulattia. 

Kokolattimaton voi epäilyistäni huolimatta puhdistaa. Sen voi itse asiassa pestä. Operaatio alkaa maton imuroinnilla. Asuntolan respasta sain lainaan imurin, jonka ääni varmaan karkotti kulkukoirat kilometrin säteellä. Maton puhdistusaine sekoitetaan veteen ja sen jälkeen matto hinkataan sudilla. Koska sekä suti että matto ovat varsin kitkaista materiaalia, homma piti suorittaa mahdollisimman lähellä lattiaa. Suti takertui mattoon sopivan verran, ei niin, että se jäisi liikkeessä jälkeen, ja pesuaine vaahtosi hiukan. Alkuimuroinnista huolimatta lähes jokaisen puhdistuspyöräytyksen jälkeen sudista piti irrottaa musta karvanöyhtä, joka kylläkin kiertyi tyydyttäväksi pieneksi palleroksi. 

Kun lattia oli kontattu läpi, jäin odottamaan maton kuivumista. Jos tulkitsin pesuainepurkin kuvallisia ohjeita oikein (en jaksanut kääntää tekstiä), matto olisi pitänyt imuroida vielä uudestaan kuivumisen jälkeen. Syy on siinä, että hierominen irrottaa likaa ja nostaa kaikenlaista murusta maton pintaan, mutta koska minun piti mennä levittämään pyykit alakertaan, päätin palauttaa imurin samalla reissulla ja jättää jälki-imuroinnin tekemättä. Siis imurointi, konttausjynssäys ja taas imurointi! En suostu. 

Pesu oli kuitenkin ilmeisen tehokas, koska nyt täällä tuoksuu ihan raikkaalta. Kylpyhuoneessa tosin haisee edelleen, vaikka pesin sitäkin niin, että kaakelit ropisivat. Kuusi kaakelia oikeasti irtosi edellisen siivouksen yhteydessä suihkun seinästä pelkästä kosketuksesta. Vessan haju taitaa kuitenkin tulla - kas vain - vessanpöntöstä. Se on sinänsä yllättävää, koska yleensä kylppäreissä haju tulee viemärikaivosta. Epäilen että kylpyammeen alla voisi olla kaivo, mutten uskalla katsoa ammeen alle taskulampulla.

Nyt kuulostaa siltä, että asumukseni olisi hirveä läävä. No niin tämä onkin, mutta ei se viihtymistäni haittaa! Minusta on kivaa asua pitkästä aikaa yksin. Tilaa on vähän mutta tarpeeksi. Keittiössä on vain pari astiaa eikä tietenkään kuivaustelinettä, joten tiskaan kaiken aina samantien. Siksi pääsen myös pesemään lavuaaria ja hellaa vähän väliä (kimppakämpissä pitää usein käydä moraalinen taistelu siitä, siivoaako toisten tiskit, jotta pääsee puunaamaan). Saan siis olla kämppäni kanssa juuri niin neuroottinen, kuin kulloinkin tuntuu hyvältä. Se on luksusta!

Mukavuuden ja epämukavuuden taistelu

Kaikki julkiset tilat, kuten kahvilat ja vaatekaupat, vaativat kokemuksen itsestään, ennen kuin niihin on luontevaa mennä. Minua jännittää laskeutua katutasolta joitain portaita, joista ei ihan tiedä, millaiseen paikkaan ne vievät. Muut asiakkaat tuijottavat aina arvioiden uusia tulokkaita ja henkilökunta on joko korostetun välinpitämätöntä tai käy aivan liian päällekäyväksi. Täällä tosin kielitaidottomat myyjät jättävät kaupassa rauhaan, kun kuulevat, etten puhu puolaa. 

Minä en mitenkään liioittele jännittämistä, se voi olla aika voimakastakin. Käyn täällä uusissa paikoissa usein yksin eikä epämukavuuden tunnetta koskaan tulekaan toisen ihmisen kanssa. Usein kävelen kahvilan ohi pari kertaa, tiirailen asiakaskuntaa ja yritän arvioida vallitsevaa tunnelmaa. Jännityksestä huolimatta olen aina mennyt uuteen paikkaan syömään tai kahville, kun vain on ollut aikaa vaellella ja etsiä. Tiloihin syntyy melko nopeasti kotoisa suhde, yleensä jo yhdestä asioimiskerrasta, jonka jälkeen niihin on helppo mennä ja niihin tuntee kuuluvansa. Sisustukseksi muuttuneet asiakkaat ovat juuri niitä, jotka skannaavat uudet tulokkaat epäilevällä silmällä. 

Asiakaspalvelutiloihin liittyy jännitys siitä, ettei tunne uuden paikan käytänteitä. Täällä on yllättävän yleistä (verrattuna esimerkiksi Tsekkiin), että pitää tilata tiskiltä. Olen käynyt lounaalla sellaisessa salaattiketjupaikassa, jossa pitää tehdä Subway-henkisesti valintoja salaatin sisällön suhteen, mutta kun kerran suoriuduin linjaston läpi kunnialla, ketjusta tuli kaveri. Joissain paikoissa taas hämmentää se, että tilataan tiskiltä, mutta maksetaan vasta ruokailun jälkeen. Tosin näin kävi vain yhdessä paikassa, ja tarjoilija saattoi ottaa tilaukseni tiskiltä vain, koska se oli ehkä kielimuurin takia hänelle helpompaa. Totta kai voi ja pitää kysyä, missä on vessa ja onko teillä wifi ja kuuluuko kahvi lounaaseen. Mutta uudessa paikassa näiden asioiden selvittämiseen menee aina hieman energiaa. Niissä pitää terästää mielensä asioihin, jotka sujuvat rutiinilla tutuissa ympäristöissä. 

Eilen uskaltauduin melko spontaanisti elokuviin. Satuin olemaan keskustassa yksin taas sen Kulttuurin ja tieteen palatsin liepeillä. Yhden sisäänkäynnin yläpuolella lukee "Kinoteka", ja massiiviset ovet antavat odottaa vähintään oopperaa tai maan vanhinta oikeuslaitosta. Sisällä odotti pyöreä aula, jossa oli neljä lipunmyyntipistettä. Valotaulussa luki sinä iltana pyörivien elokuvien nimet. Valitsin alkamisajankohdan perusteella elokuvan Nebraska, josta minulla ei ollut etukäteen tietoa. Katsoin nopsaan netistä vain, että se englanniksi, kestää kohtuullisen ajan, ja on saanut yli seitsemän tähteä IMDBssä. Tiskillä varmistin vielä, että kuvaa ei ole dubattu.  Teatterin käytänteet erosivat suomalaisesta siinä, että lippu tarkastettiin jo sellaisella ovella, josta pääsi kaikkiin saleihin johtavaan aulaan. Aulassa myytiin tutusti popcornia ja limpparia, mutta tunnelma poikkesi silti Suomen teattereista ehkä sen rakennuksen vanhuuden takia. Leffa maksoi viikon kalleimpana ajankohtana, lauantai-iltana, kuutisen euroa. 

Nyt kun teatteri on korkattu, sinne on taatusti helpompi mennä. Tiedän missä on vessa ja että karkkia kannattaa ostaa etukäteen jostain muualta. Tiedän, millaiset odottelusohvat aulassa on ja miten kauan kestää kävellä metrolta paikalle. Tila on nyt osa elinpiiriäni. Nebraska oli muuten ihan kelvollinen ja jopa viihdyttävä, mutten pui sitä sen enempää. Olen aina ajatellut, että on tylsää mennä leffaan yksin (tämä oli ensimmäinen kerta minulle), jos siitä ei pääse heti keskustelemaan jonkun kanssa. Olen ollut väärässä. Jos mukana on tuttuja, asioita peilaa aina myös hieman sen toisen katsojan näkökulmasta. Se ei ole välttämättä huono asia, mutta yksin on silti hyvällä tavalla suojattomampi kokemukselle. 

Takanani on ensimmäinen harjoitteluviikkoni, ja olen tutustunut uusiin työtiloihini. Työhuoneen jaan neljän muun opettajan kanssa ja samalla käytävällä on myös kahvihuone. Työhuone on kolmannessa kerroksessa ja opetus yleensä toisessa. Laitoksen ykköskerroksessa on kirjasto ja kellarissa kahvio sekä paikka, josta pitää aina noutaa luentosalien avaimet. Avaimet palautetaan joko sinne tai suoraan sille opettajalle, joka tulee saliin seuraavaksi. Mikään ovi ei muuten mene sisältä tai ulkoa lukkoon ilman avaimia. 

Työaikaan ei ole aikaa haahuilla etsimään uusia lounaspaikkoja, joten olen pari kertaa ottanut eväät ja pari kertaa käynyt vastapäätä sijaitsevassa yliopiston pääkirjaston kahviossa lounaalla. Siellä piti taas opetella uusi systeemi. Paikassa on erikseen kahvilatiski, johon kuitenkin voi maksaa silloin, jos lounaslinjaston päässä ei ole ketään. Lounasvalikoima on vitriinien takana, ja jokainen lisuke ja pala ja pötkylä on hinnoiteltu erikseen. Jostain syystä tämä tekee minusta pihin, ja olen ottanut esimerkiksi vain yhden täytetyn tortillan, koska porkkanoista pitäisi maksaa lisää. Onneksi ruoat on lajiteltu niin, että kasvisvaihtoehdot ovat oman kylttinsä alla. Aikaa ei siis mene siihen, että yritän selvittää, mitä haluan syödä. Ensimmäinen lounaskertani oli vähän sekava, sillä jouduin kyselemään paljon, mutta henkilökunta ei puhunut englantia. Siitä syntyi sellainen vaivaannuttava tuntu. 

Täällä vaihtelee ruokakaupoissa  se, punnitaanko vihannekset itse, punnitseeko ne joku työntekijä vai punnitaanko ne vasta kassalla. Kärryjen kanssa on erilaisia tapoja. Täällä on myös sellaisia basaari-keskittymiä, jotka ovat kauppahallin ja torimyynnin sekoituksia. Niissäkin on omat asiointikäytänteensä, mutta kun yhden paikan kerran korkkaa, se laajenee omaksi alueeksi. Eilen ostin itselleni jonkin kukan basaarin pienestä kukkakaupasta. Osoitin vuorotellen kasveja ja myyjätärmummo kirjoitti hinnan paperille. 

Toki iso osa uusiin tiloihin liittyvää epävarmuutta johtuu kielitaidottomuudesta, mutta se on toisaalta myös monta kertaa rentouttanut tunnelmaa, koska etenkin vanhemmat myyjänaiset ottavat sellaisen äidillisen asenteen tai nauravat hyväntahtoisesti, kun sählään kolikoiden kanssa. Nuoremmat ja englantia puhuvat työntekijät taas saavat hyvän keskustelunaiheen siitä, että olen muualta. Nämä ystävällisten ihmisten kohtaamiset ovat aina olleet voimaannuttavia. Kielitaidottomuus ei siis kokonaan selitä vieraan tilan pelkoa, ja olen kokenut saman tunteen Suomessakin silloin harvoin, kun siellä astuu ensimmäistä kertaa oman elinpiirinsä ulkopuolella sijaitseviin paikkoihin. Uudet kahvilat ja baarit jäävät harmittavan usein kokeilematta, koska tuttuun paikkaan on helpompi mennä. Tässä tunteessa pillee yksi syy siihen, miksi mäkkärit ja henkkamaukat levittäytyvät maailman joka kolkkaan. Ymmärrän siis myös vähän ihmisiä, jotka eivät halua astua epämukavuusalueensa ulkopuolelle.

Isommissa kaupungeissa helposti kaventaa elinalaansa, kun jämähtää jo tutuiksi tulleille alueille. Kun kaupunki on uusi, kaikki paikat ovat tasapuolisen vieraita. Jokainen tutuksi tullut paikka kuitenkin kasvattaa kuilua uusiin paikkoihin. Olen parissa viikossa onnistunut ystävystymään parin alueen kanssa, ja näihin on huomattavasti helpompi lähteä vaeltamaan ja etsimään kauppoja ja kahviloita. On toki tärkeää luoda turvapaikkoja, joihin voi mennä väsymyksen iskiessä, mutta yritän silti pitää mieleni avoinna uudelle. Uuden paikan jännitykseen liittyy nimittäin myös viehätystä ja pieni onnistumisen tunne, jos juttelee uuden ihmisen kanssa tai saa syödäkseen jotain herkullista. Vielä on siis valloitettavaa.