Tahtoisin uskoa, että pappa oli mukava mies

Istuin bussipysäkillä, kun vanhempi mies tuli luokseni. Hän kysyi minulta jotain puolaksi.
- En ymmärrä, minä vastasin. - En puhu puolaa.
- Mutta Neitihän puhuu vallan hyvin! Pappa kehui.
Olin tyytyväinen, että ymmärsin kehut.
- Kiitos, kiitos!
Tunnelma jäi odottavaiseksi. Pappa katseli vähän ympärilleen ja etsi sanottavaa.
- Tuolla puistossa [jotain höpinää innokkaasti] Kun olin 18 [jotain siitä alueesta, jolla olimme].
- En ymmärrä, sanoin pahoitellen.
Pappa mietti hetken. Sitten hän sanoi hitaammin, painokkaammin, mutta ei kuitenkaan alkanut huutaa:
- Minä olen 82-vuotias, hän taputti rintakehäänsä.
- Ymmärrän!
- Hyvä!

Hän jatkoi tarinointia itsestään ja siitä läheisestä puistosta, ilmeisestikin. Pappa piti taukoja, joiden aikana sanoin ymmärtäväni. Jos en ymmärtänyt, pappa huitaisi leppoisan turhautuneesti kädellään kuin pyyhkiäkseen aiheen. Välillä hän katseli ympärilleen ja mietti uuden tavan sanoa asiansa. Hymyilin ja yritin elehtimällä osoittaa olevani kiinnostunut. 

Mietin kovasti, mitä osaan puolaksi.
- Olen Suomesta, tajusin vihdoin sanoa.
- Ohoo, Suomesta! Suomi [jotain] tuhansia [jotain] rakastan [jotain].
Väliin nyökkäilin, välillä pudistin päätäni. Pappa huitaisi kädellään ja mutisi jotain aina,  kun en ymmärtänyt. Pian keskustelu kuitenkin tyrehtyi. Pappa seisoi vielä siinä vieressä. Minä istun penkillä.
- Kiitos oikein paljon, pappa sanoi lopulta, kun ehkä koki olleensa jo tarpeeksi kauan häiriöksi.
- Kiitos paljon, vastasin ja pappa siirtyi muutaman askelen kauemmaksi.
- Näkemiin! Osaisin vielä lisätä, johon pappa vastasi ilahtuneesti:
- Näkemiin!

Jäin miettimään miehelle mahdollisia historioita. Oli hänen elämänsä ollut ankeaa, turhauttavaa, vaikeaa, romanttista, onnellista tai mitä tahansa, minun näkökulmastani se olisi varmaankin kiinnostavaa. Ehkä oli ihan hyvä, ettemme voineet keskustella sen syvällisemmin, sillä ymmärtämättömyys jätti sopivasti mysteeriksi tapahtumat ja miehen persoonan. Lämminhenkinen kohtaaminen itsessään ja molemminpuolinen yritys ymmärtää toista herautti kyynelet silmiini.  

Mistäs tiedän, millainen idiootti pappa saattaisi olla. Siinä vaiheessa, kun pystyy ilmaisemaan mielipiteensä, ihmisten kanssa ei ole enää niin helppo tulla toimeen. Tällä kielitaidon tasolla tarve tulla ymmärretyksi on toistaiseksi suurempi kuin tarve haastaa ymmärrystä. 

Harmaa peittyy pian

Katsokaa! Viikko sitten ruusupuska pukkasi uusia lehtiä:

Täällä on viikossa ehtinyt myrskytä, sataa ja paistaa aurinko. Lämpötila nousi eilen yli kahdenkymmenen, ja vietin lounastauon kirjakahvilan terassilla aurinkotuolissa. Farkut poltti reisiä. 

Sää on ihana mutta kavala. Iltaisin on edelleen vilpoisaa, ja paikallisten mukaan lunta voi sataa vielä toukokuussa. Tänään tuntui kuitenkin, että vihreys ottaa vallan harmaudesta päivän tai parin päästä. Otin muutaman kuvan, joissa jo näkyy uutta kasvustoa, mutta siihen pitää vielä erikseen kiinnittää huomio.  

Tällä viikolla yhden oppitunnin aiheena oli suomalainen sauna ja mökki. Siinä keskustellessamme minuun iski todella kova ikävä järven rannalle ja luontoon! Pystyin kuvittelemaan elävästi, miltä järvi haisee ja miltä laineiden liplatus (ei sitä voi muulla verbillä kuvata) kuulostaa ja miltä tuntuu, kun voi kävellä avojaloin kaikkialle ja käydä kyykkypissalla, jos ei jaksa mennä huussiin asti. Koin edustavani stereotyyppistä mökkihullua suomalaista, eikä oppikirjan kliseinen kuvaus mökkiviikonlopusta tuntunut lainkaan kliseiseltä. 

Olen tainnut jo tämän parin kuukauden perusteella oppia itsestäni sen, että en ehkä haluaisi viettää loppuelämääni isossa kaupungissa. Tämä on kivaa väliaikaisesti, mutta en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että haluaisin elää aina näin. No, en toisaalta ole vielä ollut vakuuttunut mistään paikasta niin kovasti, että haluaisin siellä aina elää. Tuskin pysyvyyden kaipuu iskee kuitenkaan Varsovassa Varsovaa kohtaan. 

Saa nähdä, miten mieli muuttuu, kun puistot räjähtävät vihreiksi ja pääsen kokemaan ilmeisen eläväisen urbaanin ulkoilukulttuurin. Täällä on niin paljon lehtipuita, että maisema tulee muuttumaan voimakkaasti varmaan kuukauden sisällä. Kaikki varsovalaiset myös hehkuttavat sitä, miten joenranta-alue muuttuu keväällä "aivan fantastiseksi". Siellä on kuulemma paljon terasseja ja kivoja hengailumestoja. Niin, ei Suomessakaan ole kovin monta paikkaa, jotka ovat viehättäviä alkukeväästä, joten tuskin ihastuisin sielläkään mihinkään maaliskuun perusteella. Ja jotenkin kummasti siitä mökkifantasioinnistakin jäi hyttyset uupumaan. 

Jos olisin tehnyt enemmän

Päivä ei ala lupaavasti, jos heti aamusta pitää soittaa johonkin asiakaspalveluun. Asiakaspalveluihin soittaminen ei ole koskaan kivaa. Asiani koski luottokortin veloitusta, ja minun piti puhelun aikana säätää verkkopankin asetuksia. Ääh. Virkailija oli onnekseni mukava ja sai heti kiinni oikeasta selittämisen yksityiskohtaisuuden tasosta, jota kaltaiseni taloustahmatassu tarvitsee, mutta siitä huolimatta puhelu tuntui epämukavalta. Jokainen kysymykseni pitkitti kallista ulkomaanpuhelua ja koin painetta ymmärtää kaiken nopeasti, mutta toisaalta kysyä olennaiset kysymykset, jotta en joutuisi soittamaan enää uudestaan. Ääh. Virkailija aisti tehokkuuden vaatimuksen ja oli napakka. Ehkä pitäisi kotimaanpuheluissakin väittää olevansa ulkomailla, jotta asiointi nohevoituisi.

Olin puhelusta hieman ärtynyt, mutta siinä vaiheessa kun puurolusikka heitti katapulttina ryynit jääkaapin hyllylle (puuroa voi valmistaa myös jääkaapissa), aloin hiljaisesti hakea sellaista asioihin tyytyvää mielentilaa.  Verkkatakin vetoketjun jumiutuminen ei enää juuri häirinnyt ja ratikassa pääsin purkamaan kenkkua aamua työkaverilleni. Opettaminen sujui hyvin, mutta töiden jälkeen käytin puolisen tuntia siihen, että ravasin kaikissa päivän aikana vierailemissani saleissa etsimässä hävinnyttä kalenteriani, jota ei sitten lopulta löytynyt. Ravasin, sillä viisikerroksisen laitoksen jokainen luentosali on lukossa ja avaimet pitää hakea ja kuitata aina erikseen kellarikerroksesta. Ja toki meidän työhuoneemme sijaitsee ylimmässä. Hissin taas olen todennut kävelyä hitaammaksi. 

Vastoinkäymisten päivä siis, mutta onneksi aurinko paistoi lämpimästi koko iltapäivän! Ja kirkkaasti, sillä unohdin aurinkolasini työhuoneeseen.  Minusta on kivaa se, että minulla on kivaa, vaikka asiat menisivät vähän mönkään. Ulkomailla oleminen voi joskus myös lieventää monia hankalia tilanteita. Minulla oli hauskaa kun kuvittelin, miltä vaikutin avaimia luovuttavien vahtimestareiden silmissä, joille selitin Google-kääntäjän avulla ongelmaani.  Jos vika on täysin minun (puurot lattialla, kalenterin hukkuminen) pystyn suhtautumaan niihin huumorilla. Jos taas tuntuu siltä, että jossain systeemissä on vikaa (yleensä kaikki asiakaspalvelutilanteet), saatan hermostua.

No se tästä päivästä. Varsova tuntuu jo jollain tasolla todella tutulta ja elämä tasaiselta. Se ei tosin tarkoita ikävää tai epämiellyttävää. Joka päiväksi varmasti riittäisi uusia asioita, mutta koko ajan ei pysty ottamaan vastaan aktiivisesti. Joudun toistamaan itselleni aika usein sitä, että minun on ihan sallittua rutinoitua tai möllöttää viikonloppuiltana kotona. Välillä meinaan tuntea suorituspaineita ja huonoa omaatuntoa jos ”en teekään mitään”. Hölmöä, mutta ymmärrettävää, kun aikaa on vähän ja intoa paljon.

Kirjoitan tätä juttua kahvilassa nimeltä Chlodna 25. Olen käynyt todella monessa eri kahvilassa ja ravintolassa, joista useimmat ovat olleet tällaisia ihanan kotoisia kaupunkiolohuoneita. Juuri sellaisia, joita usein valitetaan Suomesta puuttuvan. Tai ainakin minä valitan. Mutta niin, selitän vielä vähän tuota tekemättömyydestä aiheutuvaa huonoa omaatuntoa. Tämä kahvila on kiva. Olen tyytyväinen, että tulin tänne. Nyt minulla on rentoutunut olo ja hyvä kahvinmaku suussa. Avara tila, taulut ja ihmiset ympärillä estävät mieltä vaipumasta sellaiseen pöpperöön, jossa ei vielä nukahda muttei kykene lukemaankaan ja päätyy tuijottamaan jotain sarjaa tuntikausia putkeen. Tuo tylsämielinen olotila olisi ollut luultavasti vastassa kotona.

Olisin siis pettynyt itseeni, jos en olisi tullut tänne. Kuitenkin jouduin tekemään hyvin aktiivisesti sen valinnan, että en lähde kaupan kautta kotiin, vaan etsiydyn vielä johonkin istuskelemaan. Ennen tänne tuloa kävin jo tutun kahvilan jonossa seisomassa. Otin tuijotuskilpailun tsekkiläisen hunajakakun kanssa, hävisin ja päätin tulla tähän paikkaan, josta olin kuullut kehuja monesta eri lähteestä. Olen kotoa katsottuna vastakkaisella puolella kaupunkia, ja kotimatkaan tulee tuhrautumaan luultavasti tunteroinen. Arkipäivänä tänne tuleminen olisi ollut kuitenkin vielä stressaavampaa, joten minun oli oikeastaan ”pakko” tulla tänään. Kello on onneksi vasta kahdeksan, joten ehdin vielä rentoutua tänään kotona, jos väsymys iskee.

Huono omatunto syntyy siis siitä, että väsyneenä pitää tehdä päätöksiä hyvin ristiriitaisissa tuntemuksissa. Hetkellisesti mieli hapuilee kohti kotia, mutta toinen aivopuolisko tietää, että jos vain jaksaa hieman taistella mielihaluja vastaan, siitä voi seurata jotain kiinnostavampaa, mitä siitä helpommasta vaihtoehdosta. Aiemmin vallinneen väsyneen mielentilan usein myös unohtaa siinä vaiheessa, kun on hetken levännyt kotona. Silloin saattaa sortua jossittelemaan, että miksi ei mennyt vielä käymään jossain. 

Saman tunteen sukulainen voi ilmaantua minkä tahansa elämänvaiheen jälkimainingeissa. Tai vielä pahempaa, joskus vuosien jälkeen. Jos ensi syksynä marmatan jollekulle, että miksi kävin niin vähän elokuvissa tai olisinpa käyttänyt enemmän aikaa puolan opiskeluun täällä ollessani tai miksi en matkustanut enempää Puolan sisällä, niin muistuttakaa minua tästä kirjoituksesta. 

Kahvi muuten ehti tässä kirjoittelemisen aikana vaihtua olueen ja oliiveihin (oliivilasi tuli automaattisesti olutpullon mukana), joten keskityn nyt niihin ja tähän hetkeen.  

Täydelliset portaat

On todella, todella raivostuttavaa, jos portaita kävellessään askel seuraavalle portaalle pitää ottaa aina samalla jalalla. Tällainen porrassuunnittelun surkimus löytyy esimerkiksi Jyväskylän Matkakeskukselta Paviljonkiin johtavan tuubin jälkeisistä "portaista". Perinteisissä portaissa, joissa kullekin askelmalle astutaan vain kerran, on se ongelma, että niitä on vaikea mennä nopeasti alaspäin. Pitää "tikuttaa". Ylöspäin astuessa voi harppoa kaksi askelmaa kerrallaan, jolloin pikkuportaissa on yleensä ihan kelpo välistys. 

Mutta minun työmatkallanipa on täällä yhdet täydelliset portaat! Niiden kulkeminen on leppoisan vauhdikasta molempiin suuntiin. Portaat ovat niin ihanat, että päätin tässä eräänä aamuna videoida kiireestä huolimatta tuon lyhyen, mutta nautinnollisen osuuden matkastani. Portaat löytyvät pääkampuksen ja unkarin laitoksen välillä sijaitsevasta puistosta. Videolle tallentui mielestäni hyvin sellainen tyydyttävä rullaus, jonka suoman kiihdytyksen voi vielä hyödyntää loivassa alamäessä, joka jatkaa portaita läpi puiston. Ah, tällaisia lisää!

Katsokaa video äänien kanssa: lopussa on rytmikkäästi haukkuva koira. 

Muumimamma- vai Louhi-muki?

Onkohan Kalevalan vuosittainen toistaminen tehnyt tehtävänsä vai onko täällä ulkomailla oleskelulla oma panoksensa asiaan, mutta tänään Kalevala tuntui merkityksellisemmältä ja herätti aiempaa enemmän tunteita. Osittain on toki kyse kulttuurin jakamisen kokemuksesta muiden suomalaisten ja erityisesti suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneiden puolalaisten kanssa, mutta eivät mitkä tahansa suomalaisuudet herkistä tuntojani edes kaukana suomesta. (Olympiamitalit jäivät njäh-kategoriaan.) 

En ole aiemmin juuri huomioinut Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää, vaikka ehkä Kalevalan opetus on jollain tapaa ajoitettu tämän päivän tienoille koko kouluhistoriani ajan. Epäilemättä Kalevalaa on käsitelty joka vuosi peruskoulussa, lukiossa ja vielä yliopistossa. Tänään suomalaisen kulttuurin päivän Kalevala-osuus koostui siitä, että olin unkarin pääaineopiskelijoiden suomen tunnilla kuuntelemassa, kun Kalevalan juonta ja henkilöitä käytiin läpi pitkälti puolaksi. Tuttujen nimien pongahteleminen puheessa ja Gallen-Kallelan kuvitukset helpottivat seuraamista.

Kun vuodesta toiseen saman teoksen ympärille asettuu uusia tulkintoja ja yhtymäkohtia, teoksesta tulee merkityksellinen ihan vain jo toiston takia. Tänään mieleen jäi puolalainen nimi Lemmikäisen äidille, Matka Lemminkäinena. Olen toistellut nimeä koko päivän! Hassu homonymia suomen matka-sanan kanssa sekä vokaalisoinnuttomuuden aiheuttava puolalainen genetiivipääte 'a' Lemminkäisen lopussa luovat sopivan sekoituksen tuttua ja vierasta. 

Pääosassa tänään oli kuitenkin Tove Jansson, jonka taiteellisten tuotosten merkittävyyttä suomalaisen kulttuurin kannalta ei voi pitää Kalevalaa vähäpätöisempänä. Ei ainakaan kun asiaa pohtii Suomen ulkopuolella. Minulla on hyvin voimakas suhde Janssonin kirjoihin, sarjakuviin ja kuvataiteeseen, joten se toki vaikuttaa arviooni. Siksi oli hienoa päästä tänään kuuntelemaan Suomen suurlähetystöön, kun Sophia Jansson kertoi tädistään Tovesta. Tove-fanina en kuullut mitään kovin uutta, mutta kyllä sillä oli vaikutusta, että kuuli tarinat henkilöltä, joka kuuluu Janssonien sisäpiiriin.

Sophia Jansson kuvaili Tove Janssonin vanhempien elämää, Toven lapsuutta ja kehitystä taitelijaksi. Mieleeni jäi pyörimään erityisesti Sophia Janssonin kuvailemat miljööt ja niiden mahdollinen vaikutus Tove Janssonin tuotantoon. Valinnat elinympäristön suhteen kertovat jotain taitelijan luonteesta ja hänen arvostamistaan asioista. Tove sai nuorena hankittua ateljeekseen pienen ikkunattoman huoneiston, jossa hän asui lukuun ottamatta kesiä, jotka hän vietti saaristossa. Ateljeeta remontoitiin 60-luvulla, jolloin Janssonilta oli kysytty, haluaisiko hän asunnon ainoan vesipisteen ympärille keittiön.  Jansson ei kuulemma ollut kovin kiinnostunut ruoanlaitosta, ja oli toivonut sen sijaan kylpyammetta. Hän siis eli asunnossa, jossa ei ollut keittiötä.

Tarinat Tove Janssonin lapsuuden taiteilijaperheestä, koruttomasta työhuoneesta ja villintyrskyävästä saaristoelämästä olivat kiehtovia, ja kun niihin vielä liitti kaikki omat tunnot Muumilaaksosta, olin tänään hetken hyvin vaikuttunut ja liikuttunutkin. Toisaalta pian tajusin myös, miten helppo tuollaista taitelijuutta on romantisoida. Romantisoitua tai ei, oli kiinnostavaa kuulla niistä puitteista, joissa Tove Jansson on työskennellyt. 

Sophia Janssonin esiintymisen jälkeen Suomen Varsovan suurlähettiläs ja tilaisuuden isäntä Jari Vilén avasi lähetystössä Tove Janssonin taidenäyttelyn. Sitten seurusteltiin ja napsittiin ohi kulkevilta tarjottimilta muun muassa pieniä karjalanpiirakoita. Ihan kelpoja olivat. 

Suurlähetystöservetit

Siinä herkkupaloja syötäessä katselin Puolaksi käännettyjä Muumi-kirjoja ja Vilénin ja hänen vaimonsa Muumimuki-kokoelmaa. Tove Janssonin näkyvyys maailmalla on usein juuri tuota varsin kaupallista ja pinnallista Muumi-tuotteistusta, mutta toisaalta Muumimuki löytyy kyllä usein suomalaisesta keittiöstä, joten kyllä se jotenkin suomalaiseen kulttuuriin kuuluu. Sophia Janssonkin sanoi valitsevansa aamulla aina sen mukin, jonka hahmo edustaa parhaiten kulloistakin olotilaa. Muumihahmojen luonteenpiirteisiin osaa aika moni suomalainen varmasti samaistua. 

Puolaksi käännettyjä Muumi-kirjoja

Ja onhan se Kalevalakin onnistuttu brändäämään! Viime vuonna Vilénin Kalevalan päivän kesteissä oli joku Kalevala-korun edustaja ollut kertomassa koruista. Ehkä Kalevalan henkilötkin voisi tuotteistaa Arabian astioiden kylkeen. Aamulla mukin voisi valita sen mukaan, tekeekö mieli laulaa joku suohon tai takoa Sampo. Marjattamukimenetelmästä on kuultu tarinoita kautta aikojen, joten tarvittaisiin enää se muki.

Lopuksi jokainen lähetystön vieras sai mukaansa puolaksi vastikään käännetyn Vaarallisen matkan, joka on puolaksi Niebezbieczna podróż. Nyt on ainakin mielekästä luettavaa puolan opiskeluun! 

Vaarallinen matka