Bar mleczny

Koska olen käytännöllisesti katsoen asunut aina maalla tai pikkukaupungeissa, metrojen äänimaisemasta ja tunnelmasta on jäänyt minulle erityisiä muistoja. Esimerkiksi Helsingin metron asteittain laskeva jarrutusääni tuo edelleen mieleen lapsuuden kesämatkat Lintsille. Jos asuu pidempään samassa kaupungissa, metrojen kuulutukset myös oppii ulkoa. Varsovan metrossa jännittävintä on kiihdytysääni, josta on kuultavissa ihan selvästi kolmiääninen kauhuelokuvaefekti (olisiko pieni seksti ylöspäin ja sitten suuri sekunti alas). Tässä on kuva omasta asemastani. En päässyt läpi lausumistestiä:

Varsovassa on muuten vain yksi metrolinja, joka sekin on avattu vasta vuonna 1995. Se on aika käsittämätöntä, kun kaupungissa on kuitenkin laskutavasta riippuen pari miljoonaa asukasta. Virallista väkilukua on kuulemma hankala laskea, sillä täällä käy paljon porukkaa töissä lähialueilta ja osa muuttaa kaupunkiin siirtämättä kuitenkaan kirjojaan tänne virallisesti. No, sain kuitenkin hankituksi 90 päivän lipun, joka käy kaikkiin julkisiin liikennevälineisiin. Tuotteiden hypistely ruokakaupassa on kyllä ylivoimaisen kiehtovaa, mutta melkein yhtä kivaa on matkustaa ratikoilla (tarkoituksella) sattumanvaraisiin suuntiin vieraassa kaupungissa. Sitä ohjelmassa ehkä jo huomenna!

Kävin tänään yhteensä neljässä eri raflassa (kaksi kertaa kahvilla, kerran syömässä ja kerran oluella), joten reportaasia on pakko hieman karsia. Tämän päivän ehdottomasti mieleenpainunein kulttuurielämys oli "maitobaari" Prasowy. Nämä baarit (puolaksi "bar mleczny") ovat Puolan sosialistisen ajan jäänteitä, mutta ne ovat ilmeisesti elinvoimaisia vielä Varsovassa. Baarien idea oli aikoinaan toimia kanttiineina köyhälle kansalle ja vieläkin niissä tarjotaan puolalaista kotiruokaa ällistyttävän halpaan hintaan, koska baarit edelleen saavat jonkinlaista valtion tukea. Baarit ovatkin erityisesti eläkeläisten ja opiskelijoiden suosiossa. 

Ystäväni Krzysztof auttoi minua tänään hankkimaan kännykkäliittymän, jonka jälkeen menimme syömään Prasowyyn. Homma toimi niin, että ensin seinään raapustetulta listalta valittiin annos, joka maksettiin kassalle. Sen jälkeen kuitti annettiin luukusta keittiöön ja mentiin pöytään istumaan ja odottomaan, että keittiön täti huutaa oman tilauksen olevan valmis. En olisi selvinnyt proseduurista ilman paikallisen apua, sillä siitä karjaisusta ei olisi näin kielitadottomana erottanut omaa tilaustaan. Kuvassa näkyy luukku, josta ruoka käytiin hakemassa.

Päätin kokeilla peripuolalaista annosta "pierogi ruskie" (puolalaista, vaikka nimi viittaa Venäjään), joka koostui kuudesta vaalealla juustolla, perunalla ja sipulilla täytetystä taikinanöttösestä. Tai no se juusto oli ehkä lähempänä jotain rahkaa tai kotijuustoa, ei suinkaan mitään venyvää rasvatahnaa. Krzysztofin annoksen nimeä en muista, mutta siinä oli taikinaneliöitä, joiden päälle oli heitetty kanelilla, sokerilla ja rasvalla maustettua korppujauhoa. Kuulostaa hirveältä, mutta maistui aika hyvältä! En laita kuvia ruoista, sillä minua alkoi huvittaa jossain vaiheessa oma kännykkäkameran käyttöni. Kuvaan ruokia lisää joku toinen päivä. Ruokajuomanamme oli pullolliset limonaadia, josta ehdin ottaa kuvan ennen itseinhokohtausta: 

Limppari on ajalta, jolloin saatavilla ei ollut ylikansallisten yhtiöiden juomia. Maku oli käsittämättömän esanssinen, kuplia oli liian vähän ja kuvakirjaa muistuttava etiketti ihan miten sattuu. Täydellinen nostalgiajuoma siis! Pöydässä ei muuten ollut liinaa, vaan ruudukko oli maalattu. Aikanaan maitobaareissa on kuulemma ollut vahakankaiset liinat, joita edelleen jäljitellään. 

Paikasta siis aisti, että siellä pidetään kiinni jostain jo kadonneesta ajasta, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta eikä ainakaan tässä tapauksessa mitään väärää. Ai niin se ällistyttävän halpa hinta: kaksi annosta ja limpparipulloa maksoivat 17 zlotya eli neljä euroa. Tarjosin.