sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Mukavuuden ja epämukavuuden taistelu

Kaikki julkiset tilat, kuten kahvilat ja vaatekaupat, vaativat kokemuksen itsestään, ennen kuin niihin on luontevaa mennä. Minua jännittää laskeutua katutasolta joitain portaita, joista ei ihan tiedä, millaiseen paikkaan ne vievät. Muut asiakkaat tuijottavat aina arvioiden uusia tulokkaita ja henkilökunta on joko korostetun välinpitämätöntä tai käy aivan liian päällekäyväksi. Täällä tosin kielitaidottomat myyjät jättävät kaupassa rauhaan, kun kuulevat, etten puhu puolaa. 

Minä en mitenkään liioittele jännittämistä, se voi olla aika voimakastakin. Käyn täällä uusissa paikoissa usein yksin eikä epämukavuuden tunnetta koskaan tulekaan toisen ihmisen kanssa. Usein kävelen kahvilan ohi pari kertaa, tiirailen asiakaskuntaa ja yritän arvioida vallitsevaa tunnelmaa. Jännityksestä huolimatta olen aina mennyt uuteen paikkaan syömään tai kahville, kun vain on ollut aikaa vaellella ja etsiä. Tiloihin syntyy melko nopeasti kotoisa suhde, yleensä jo yhdestä asioimiskerrasta, jonka jälkeen niihin on helppo mennä ja niihin tuntee kuuluvansa. Sisustukseksi muuttuneet asiakkaat ovat juuri niitä, jotka skannaavat uudet tulokkaat epäilevällä silmällä. 

Asiakaspalvelutiloihin liittyy jännitys siitä, ettei tunne uuden paikan käytänteitä. Täällä on yllättävän yleistä (verrattuna esimerkiksi Tsekkiin), että pitää tilata tiskiltä. Olen käynyt lounaalla sellaisessa salaattiketjupaikassa, jossa pitää tehdä Subway-henkisesti valintoja salaatin sisällön suhteen, mutta kun kerran suoriuduin linjaston läpi kunnialla, ketjusta tuli kaveri. Joissain paikoissa taas hämmentää se, että tilataan tiskiltä, mutta maksetaan vasta ruokailun jälkeen. Tosin näin kävi vain yhdessä paikassa, ja tarjoilija saattoi ottaa tilaukseni tiskiltä vain, koska se oli ehkä kielimuurin takia hänelle helpompaa. Totta kai voi ja pitää kysyä, missä on vessa ja onko teillä wifi ja kuuluuko kahvi lounaaseen. Mutta uudessa paikassa näiden asioiden selvittämiseen menee aina hieman energiaa. Niissä pitää terästää mielensä asioihin, jotka sujuvat rutiinilla tutuissa ympäristöissä. 

Eilen uskaltauduin melko spontaanisti elokuviin. Satuin olemaan keskustassa yksin taas sen Kulttuurin ja tieteen palatsin liepeillä. Yhden sisäänkäynnin yläpuolella lukee "Kinoteka", ja massiiviset ovet antavat odottaa vähintään oopperaa tai maan vanhinta oikeuslaitosta. Sisällä odotti pyöreä aula, jossa oli neljä lipunmyyntipistettä. Valotaulussa luki sinä iltana pyörivien elokuvien nimet. Valitsin alkamisajankohdan perusteella elokuvan Nebraska, josta minulla ei ollut etukäteen tietoa. Katsoin nopsaan netistä vain, että se englanniksi, kestää kohtuullisen ajan, ja on saanut yli seitsemän tähteä IMDBssä. Tiskillä varmistin vielä, että kuvaa ei ole dubattu.  Teatterin käytänteet erosivat suomalaisesta siinä, että lippu tarkastettiin jo sellaisella ovella, josta pääsi kaikkiin saleihin johtavaan aulaan. Aulassa myytiin tutusti popcornia ja limpparia, mutta tunnelma poikkesi silti Suomen teattereista ehkä sen rakennuksen vanhuuden takia. Leffa maksoi viikon kalleimpana ajankohtana, lauantai-iltana, kuutisen euroa. 

Nyt kun teatteri on korkattu, sinne on taatusti helpompi mennä. Tiedän missä on vessa ja että karkkia kannattaa ostaa etukäteen jostain muualta. Tiedän, millaiset odottelusohvat aulassa on ja miten kauan kestää kävellä metrolta paikalle. Tila on nyt osa elinpiiriäni. Nebraska oli muuten ihan kelvollinen ja jopa viihdyttävä, mutten pui sitä sen enempää. Olen aina ajatellut, että on tylsää mennä leffaan yksin (tämä oli ensimmäinen kerta minulle), jos siitä ei pääse heti keskustelemaan jonkun kanssa. Olen ollut väärässä. Jos mukana on tuttuja, asioita peilaa aina myös hieman sen toisen katsojan näkökulmasta. Se ei ole välttämättä huono asia, mutta yksin on silti hyvällä tavalla suojattomampi kokemukselle. 

Takanani on ensimmäinen harjoitteluviikkoni, ja olen tutustunut uusiin työtiloihini. Työhuoneen jaan neljän muun opettajan kanssa ja samalla käytävällä on myös kahvihuone. Työhuone on kolmannessa kerroksessa ja opetus yleensä toisessa. Laitoksen ykköskerroksessa on kirjasto ja kellarissa kahvio sekä paikka, josta pitää aina noutaa luentosalien avaimet. Avaimet palautetaan joko sinne tai suoraan sille opettajalle, joka tulee saliin seuraavaksi. Mikään ovi ei muuten mene sisältä tai ulkoa lukkoon ilman avaimia. 

Työaikaan ei ole aikaa haahuilla etsimään uusia lounaspaikkoja, joten olen pari kertaa ottanut eväät ja pari kertaa käynyt vastapäätä sijaitsevassa yliopiston pääkirjaston kahviossa lounaalla. Siellä piti taas opetella uusi systeemi. Paikassa on erikseen kahvilatiski, johon kuitenkin voi maksaa silloin, jos lounaslinjaston päässä ei ole ketään. Lounasvalikoima on vitriinien takana, ja jokainen lisuke ja pala ja pötkylä on hinnoiteltu erikseen. Jostain syystä tämä tekee minusta pihin, ja olen ottanut esimerkiksi vain yhden täytetyn tortillan, koska porkkanoista pitäisi maksaa lisää. Onneksi ruoat on lajiteltu niin, että kasvisvaihtoehdot ovat oman kylttinsä alla. Aikaa ei siis mene siihen, että yritän selvittää, mitä haluan syödä. Ensimmäinen lounaskertani oli vähän sekava, sillä jouduin kyselemään paljon, mutta henkilökunta ei puhunut englantia. Siitä syntyi sellainen vaivaannuttava tuntu. 

Täällä vaihtelee ruokakaupoissa  se, punnitaanko vihannekset itse, punnitseeko ne joku työntekijä vai punnitaanko ne vasta kassalla. Kärryjen kanssa on erilaisia tapoja. Täällä on myös sellaisia basaari-keskittymiä, jotka ovat kauppahallin ja torimyynnin sekoituksia. Niissäkin on omat asiointikäytänteensä, mutta kun yhden paikan kerran korkkaa, se laajenee omaksi alueeksi. Eilen ostin itselleni jonkin kukan basaarin pienestä kukkakaupasta. Osoitin vuorotellen kasveja ja myyjätärmummo kirjoitti hinnan paperille. 

Toki iso osa uusiin tiloihin liittyvää epävarmuutta johtuu kielitaidottomuudesta, mutta se on toisaalta myös monta kertaa rentouttanut tunnelmaa, koska etenkin vanhemmat myyjänaiset ottavat sellaisen äidillisen asenteen tai nauravat hyväntahtoisesti, kun sählään kolikoiden kanssa. Nuoremmat ja englantia puhuvat työntekijät taas saavat hyvän keskustelunaiheen siitä, että olen muualta. Nämä ystävällisten ihmisten kohtaamiset ovat aina olleet voimaannuttavia. Kielitaidottomuus ei siis kokonaan selitä vieraan tilan pelkoa, ja olen kokenut saman tunteen Suomessakin silloin harvoin, kun siellä astuu ensimmäistä kertaa oman elinpiirinsä ulkopuolella sijaitseviin paikkoihin. Uudet kahvilat ja baarit jäävät harmittavan usein kokeilematta, koska tuttuun paikkaan on helpompi mennä. Tässä tunteessa pillee yksi syy siihen, miksi mäkkärit ja henkkamaukat levittäytyvät maailman joka kolkkaan. Ymmärrän siis myös vähän ihmisiä, jotka eivät halua astua epämukavuusalueensa ulkopuolelle.

Isommissa kaupungeissa helposti kaventaa elinalaansa, kun jämähtää jo tutuiksi tulleille alueille. Kun kaupunki on uusi, kaikki paikat ovat tasapuolisen vieraita. Jokainen tutuksi tullut paikka kuitenkin kasvattaa kuilua uusiin paikkoihin. Olen parissa viikossa onnistunut ystävystymään parin alueen kanssa, ja näihin on huomattavasti helpompi lähteä vaeltamaan ja etsimään kauppoja ja kahviloita. On toki tärkeää luoda turvapaikkoja, joihin voi mennä väsymyksen iskiessä, mutta yritän silti pitää mieleni avoinna uudelle. Uuden paikan jännitykseen liittyy nimittäin myös viehätystä ja pieni onnistumisen tunne, jos juttelee uuden ihmisen kanssa tai saa syödäkseen jotain herkullista. Vielä on siis valloitettavaa.

1 kommentti:

  1. Mielenkiintoinen näkökulma tuo paikkojen vieraus vs. omiksi tuleminen. Seikkaileminen on ihanaa, kun puitteet ovat riittävän turvalliset! Ihanaa seikkailua sulla siellä ilmassa! T. Tiedät varmaan kuka.

    VastaaPoista